Suursyömäri

Minua on yksi asia kaivellut jo liki kymmenen vuotta. Ehkä piuhani ovat liian pitkät, tai hissi ei ole kulkenut aina ihan yläkertaan asti.

Järjestimme silloin ystäville omat hääjuhlat, joissa kyllä nautittiin jotain muutakin kuin kansalaisluottamusta. Onnistuneiden kekkerien jälkeen hengähdin puutarhassa parin kaverin kanssa, joista toinen oli suuntamaassa naapurikaupungissa vietettävään Makkaran yö -nimiseen tapahtumaan. Se kaveri oli muuten yksi Antti Uusitalo, samana vuonna vuoden hovimestariksi valittu ansioitunut viinimestari, joka tiedusteli minulta lempimakkaraani. Yritin aloittaa käsintehdyillä artesaanimakkaroilla ja muilla erikoisherkuilla, mutta stoppi tuli äkkiä. ”Ei kun ihan tavallisista grillimakkaroista”. En osannut vastata. Kyllä se suomalaista miestä kalvaa moinen muisto pitkään.

Makkara on sellainen elintarvike, jota vaan tulee ostettua sen kummemmin miettimättä. Grillin käryssä, tai nuotion loimussa nousevat ihan muut tunnelmat päällimmäiseksi.

No, tuo hääepisodi sattui vuonna 2004, mutta viimein sain itseäni niskasta kiinni, ja suuntasin grillimakkaraostoksille. Koppaan kertyi kuusi pakettia makkaroita, reilut pari kiloa. Nyt ne pantaisiin kerralla ruotuun. Minä olen tuon Kuuluisat kuppilat -ohjelman ja sen ihanan hotkon, Adam Richmanin suuri ihailija, mutta aavistin, että haukkasin liian suuren kasan kerralla, vaikka suursyömäri olenkin. Onneksi minulla on mainio ystävä, vanha liha-alan ammattilainen, mutta ennen kaikkea hyvä syömämies.

Pallogrilli, sauna ja mökille intin minä, mutta kyrsät tulivat lopulta selätetyiksi kerrostalon pihagrillissä. Oluet jätimme väliin, mutta sinappia oli kolmea sorttia, ja kotikaupungin omaa hapankaalia lisäkkeenä. Armoton kaksisataakiloinen raatimme antoi makkaroille pisteet asteikolla 1-5, ihan raavaasta äijävinkkelistä. Jos se johonkin toimii, niin makkaroihin. Etenenkin makunystyröittemme viitoittamaa polkua alhaalta ylöspäin.

Ykkösmaistiaisena oli Atrian Hiillos ja sen tuore kesämaku Välimeri. Taitaa muuten olla tuo Hiillos myydyin grillimakkara Suomessa ja ehtinyt jo keski-ikään nelikymppisenä makkaramerkkinä. Tämä on sitä perusmakkaraa, joka meissä karpaaseissa ei suuria tunteita herättänyt. Ainoana testikyrsänä tämä edusti sitä perinteistä B-luokan grillimakkaraa, jota ei virallisesti ole enää olemassakaan. Rakenne oli aika lötkö, ja välimerellisten makujen sijaan tuli mieleen enemmän Itämeri. Miedon makuinen perusmakkara kelpasi kuitenkin lapsille, ja itse tuikkaisin tämän tikun nokkaan nuotiolla. Kunnon kärtsy kun paransi makua heti. Turun Sinappia sivuun, mutta annoimme pisteiksi silti vain 1+.

Kakkosena upotimme hampaat HK Kabanossi Juusto-makkaraan. Lihaa tässä oli jo rutkasti enemmän, sitä kotimaista rypsipossua. Hellästi grillattuna juusto turskahti leikatessa mukavasti, ja makkarassa oli muutenkin edellistä parempi rakenne. Makkara säilyi grillattaessa mukavan mehevänä, mutta juuston maku jäi hieman neutraaliksi. Hyvä yleismakkara, mutta se 8% juustoa, jota tähän oli tällätty, olisi saanut maistua hieman enemmän. Ei mitään vikaa, mutta annoimme silti pisteiksi vain 2+.

Kolmosena oli Atrian Wilhelm Feta-Mustapippuri-makkara. Makkaran fetajuusto on ehtaa kreikkalaista tavaraa niin kuin pitääkin, ja se kuusi prosenttia mehevöitti makkaraa mukavasti. Feta olisi saanut maistua enemmänkin, mutta tässä oli lihaisa ja hyvä rakenne. Maltillinen mustapippuri lämmitti mukavana jälkimakuna. Suomalaista lihaa oli tässäkin käytetty. Suola maistui ehkä hieman liikaa, mutta silti pisteiksi 3+.

Neljäntenä grillistä nousi Snellmanin Eetvarttia. Tämä oli lihaisien kotimaisten perusmakkaroiden suosikkimme. Pietarsaarelaiseen mallikäyrään ei lisätä natriumglutamaatteja, fosfaatteja tai kamaraa. Vaikka suolaa kyrsässä on 1,8 %, se ei maistunut mitenkään liikaa. Maut olivat herttaisessa tapainossa ja rasvaakin riittävästi. Vähän väkevämpi sinappi ja kuiva Dijon-sinappi maistui tämän kanssa. Amerikkalaista coleslaw-kaalisalaattia alkoi heti tehdä mieli tämän kylkeen. Tämän olisin ehkä sille Antille antanut vastaukseksi, ennen kuin alkukesän makkaratarjonta on käyty kokonaan läpi. Pisteitä tälläsimme liikuttavan yksimielisesti: 3,5.

Viidentenä lautaselle päätyi Brennecken aito saksalainen Bratwursti. Ymmärrän nyt, miksi olisi pitänyt syntyä Saksaan. Nuo nakinpaksuiset paistomakkarat kun ovat vaan niin hyviä. Tykkään kyllä hotkia niitä ihan vesihauteessakin lämmitettynä. Paketti ei paljastanut mausteitaan, mutta muskottia ja korianteria olin makkaroista erottavinani. Varovainen grillaus miedolla lämmöllä oli paras tapa kypsentää, jotta eivät kuivahda grilliin. Hapankaalia ja kuivaa väkevää sinappia nämä vaativat kylkeensä. Pisteitä annoimme silti vain 3,5, kun tiedän, että vielä parempiakin löytyy. Käykää vaikka Saksan Nürnbergissä, jos ehditte.

Kuutosena olikin sitten testin ainoa oikea raakamakkara, ihan kotimaan kamaralta. Saarioisten Grilliwurst Chorizo löi jo melkein tajun kankaalle. Tämä espanjalaistyylinen raakamakkara oli nappiin maustettu, ei liian suolainen, ja sen maut erottuivat mukavasti. Jos pitäisi valita laadukkaan grillilihan ja tämän välillä, nappaisin tuon Chorizon. Se on testin hankalin grillattava kuitenkin, lihaisa makkara kun kuivahtaa helposti. Tälle en kehdannut edes laittaa sinappia kyytipojaksi. Olen noita raakamakkaroita joskus kypsennellyt vesihauteessa, ja sitten grillannut kuoren rapeaksi. Raakamakkara oli sen verran mehevän öljyisen chilin kyllästämä, että oikein tirskui leikatessa. Säästimme kuitenkin pisteissä ja anoimme 4,5.

No, tässä oli vain pieni raapaisu kesän grillimakkaratarjonnasta. Monta mainiota pötkylää jäi maistamatta, mutta onhan vielä kesää jäljellä, noin 100 prosenttia summittaisesti arvioituna. Jospa makkara päivässä pitäisi syksyn loitolla.

Nyt sitä vihdoin saa! Onkin ollut jo iso ikävä. Ruokaa, joka poistaa pahantuulisuutta ja laimentaa sapekkuutta. Sopivaa syötävää herkille ihmisille ja niille joilla on herkkä vatsa. Se on tietty parsa ja edellinen ‘tohtorin sana’ kajahtaa Ranskan kuninkaan hovista vuodelta 1767. Ludvig XV kun oli hieman herkkämahaisempi kuin edeltäjänsä aurinkokuningas, ja keittiömestarina myös lääkäri. Parsasta kumminkin tykkäsi niin kuin minäkin. Turhan pitkän rospuuttokauden jälkeen tervehdin kevätparsaa ilolla ja riemulla. Sitä on pakko saada seongin aikana ämpärillinen tai mieluummin kaksi. Uutta perunaa odotellessa parsa on kevään harvoja valopilkkuja.

Parhaat ruoka-asiat taitavat olla lopultakin melko simppeleitä. Hyvä raaka-aines, helppo valmistustapa tuottavat enemmän iloa kuin tuntikausien tuherrus keittiössä. Parsa on siinäkin asiassa ihan kuningas. Ei siinä voi mennä mikään muu pieleen kuin ylikypsennys. Minä tunnen itseni aika nöyräksi parsakattilan äärellä. Muutamalla eurolla saan herkkuaterian, jota nauttivat faaraot, rooman keisarit ja nuo ranskan kuninkaat tietty. Sitä onkin syystä kutsuttu kasvisten kuninkaaksi ja kuninkaiden kasvikseksi. Noilla Rooman keisareilla oli jopa erillinen parsalaivasto, joka kuskasi tuoretta parsaa hovin herkuteltavaksi.

Niitä parsoja on periaatteessa kolmea sorttia; vihreää, valkoista, ja sitten sellaista violetinvalkoista.
Valkoiset parsat asuvat maan alla, vihreät päällä ja ne viimeksimainitut siinä välissä. Minusta se valkoinen parsa on ollut jotenkin hienompaa, mutta nyttemin olen siinä asiassa vihertynyt. Vihreä parsa on mahdottoman monikäyttöinen kasvis. Sitähän saa nykyään milloin vain, kun tuo maailman suurin parsantuottaja, Peru toimittaa sitä ympärivuotisesti kauppoihin. Säästän parsahimoni kevääseen ja turvaudun noihin Etelä-Amerikan parsoihin vain, jos ruokaresepti niin vaatii.

Kernaasti söisin kotimaista parsaa, jos vain saisin. Kasvaa sitä Ahvenamaalla ja Lounais-Suomessa, mutta se on sitten oikukas viljeltävä. Satoa tulee yleensä vasta viiden vuoden jälkeen ja yksikin hallayö tyssää kasvun. Olen joskus tilannut satakuntalaiselta luomuparsan kasvattajalta pikarahtina parsaa, mutta kyllähän ne nuupahtivat kuljetuksessa. Kadehdinkin kovasti noita ranskalaisia, joiden mukaan aamulla poimittu parsa pitäisi olla lounaalla pöydässä. Alsacessa toimii oikein parsaveljeskuntakin, jonka ankaraan jäsenyyteen kuuluu aamulla poimitun parsan erottaminen päivällä kerätystä. Palkinnoksi saavat sitten kolmikanttisen lakin ja parsariipuksen.

Taisin otsikossa mainita sanan rakkaus. Kun parsaa ostaa kaupasta, sitä pitäisi hoivata kuin parisuhdetta. Jos ei heti hotkaise, parsat kannattaa kääräistä kosteaan pyyhkeeseen ja sinne jääkaapin kylmemmälle puolelle. Parasta tietty on, kun syö ne heti. Minä tykkään napsia ne hollantilaiskastikkeen kera tai kirkastetussa voisulassa, jossa on tippa sitruunaa. Oliiviöljyllä sivelen parsoja silloin kun laitan niitä grilliin.

Vinkit:

Valkoinen parsa ja se violetti kuoritaan aina. Niitä kuorimaisia säikeitä kun on ikävä kaivella hampaankoloista. Jos se vihreä parsa ei ole ihan tuoretta, kuorin ainakin puolivälistä alaspäin.

Parsaotoksilla katselen niitä nuppuja. Jos ovat nätisti supussa, kaupat tuli. Kannat ovat joskus vähän puisevia. Kun parsaa taivuttaa hieman, se muuten naksahtaa ihan oikeasta kohden poikki. Siitä vaan yhden testiparsan jälkeen katki. Semmoiset pari senttiä saa normiparsasta yleensä leikata.

Kuorimisessa se ihan tavallinen metallinen kuorimaveitsi on minusta paras. Siinä pitää olla joku työtaso alla ja jostain kokkiohjelmasta bongasin hauskan vinkin; kasari nurin päin ja sen päällä raaputtamaan. Kyllä nuo tietävät ravintolahemmot, jotka kuorivat satoja kiloja sesongissa.
Keittäessä sidon kalastajanlangalla parsat nippuun ja keitän kannat alaspäin. On minulla oikein kattilakin parsankeittoon, kun ne nuput maistuvat parhailta, mutta kypsyvät nopeammin kuin varret. Varsinkin valkoisen parsan kanssa suolan lisäksi sokeri pehmentää karvautta. Sitruunaakin voi lisätä, eikä voinokare tee yhtään pahaa.

Voikastike on kyllä parsan kanssa parasta. Keltuaisista ja voista vatkattu soosi on monelle keittiön pelkomörkö. Se kun leikkaa kiinni heti, jos kuumenee liikaa. Löysin kaupasta ihan kelvonmakuista béarnaisea, jonka lämmittää vaikka mikrossa.

Parsaa popsiessa muuten näkee, onko ihmisellä parsageeni vai ei. Jos parsa-aterian jälkeen vessareisulla tuoksahtaa rikkipitoiselta, sinulta puuttuu geeni, joka hajottaa parsan aromiaineita tioleiksi, tioestereiksi, ties miksi. Onkohan tuo vuosituhannet syöty vihannes tullut jo osaksi geeniperimää?

‘Uuden ruokalajin keksiminen tuottaa ihmiskunnalla suuremman onnen kuin uuden tähden löytäminen’. Näin asetteli sanansa Jean Anthelme Brillat-Savarin vain pari kuukautta ennen kuolemaansa ilmestyneessä gastronomian ehdottomassa klassikkoteoksessa Maun fysiologia (1825). Teleskoopit haravoivat nykyään taivasta siihen tahtiin, että tähdistä ei tule pulaa, mutta uudet ruokainnovaatiot ovat harvinaisempaa herkkua. Minun kai kaikkeen hurahtavana ruokakirjoittajana pitäisi jäävätä itseni jo tässä vaiheessa, mutta enpäs teekään niin, vaan kerron steviasta.

Taisi olla joulukuuta 2011, kun kuulin tästä ihmekasvista. Siitä uutettu glykosidi sai silloin EU:lta myyntiluvan. Noin 300 kertaa sokeria makeampi luonnonkasvista valmistettu uutos on sokerintonta ja kalorinta tavaraa, ja siitäkös tällainen makeannälkäinen kakkostyypin diabeetikko innostui välittömästi. Taisin tuoreeltaan kirjoittaa siitä artikkelinkin, jossa veikkasin virvoitusjuomateollisuuden nappaavan aineen ensimmäiseksi plakkariinsa. Ei se ihan pieleen mennyt, sillä steviaan törmää helpoiten kaupan limuosastolla, mutta stevia-tuotteita on alkanut ropista valikoimiin enemmänkin, ja siitä valmistettuja makeutusaineita on tarjolla jo useampia.

Stevian historia se vasta pitkä onkin. Tuo asterikasvi kasvaa luonnonvaraisena Paraguayssa, ja Guarani-intiaanit ovat sitä älynneet käyttää sitä jo vuosisatoja. Ka’a hé’e oli heidän nimensä makealle pienelle pensaalle, mutta eikös muuan espanjalainen kasvitieteilijä Pedro Jaime Esteve napannut siitä kunnian. Latinaksi nimen loppu kuului Stevus, joten siitä tuo stevia juontuu. Se muuten kuoli tuo Esteve jo vuonna 1556. Eihän siinä mennyt kuin reilut 450 vuotta, ennen kuin tuote ehti kauppoihin. Pari steviapuskaa kerkisi silti viime kesänä mökin kasvimaahankin.

Se stevia on kasvina muuten vieläkin EU:ssa elintarvikkeena kielletty, kun eivät ole saaneet sille uuselintarvikkeen statusta aikaiseksi. Kasvista valmistettua glykosidia saa sen sijaan käyttää, eikä sillä ole todettu mitään terveyshaittoja olevan. Turvallista tavaraa siis – ei tee reikiä hampaisiin ja on verensokerin kannalta harmitonta tavaraa. Synteettisiin makeutusaineisiin verrattuna se on luonnollinen aines, jota voi tarjota lapsillekin. Meillä ainakin suositaan steviaa aspartaamin, sakariinin ja syklamaattien sijaan. Sitä löytyi jo kaupasta pillimehuissakin. Mitenhän muuten kävisi sokerille, jos se keksittäisiin nyt?

Ostosreissulla koitin bongata noita stevia-tuotteita, ja pienellä etsiskelyllä niitä löytyi helposti parikymmentä. Makeutusainehylly oli helpoin rasti, sillä erilaiset stevia-makeuttajat olivat hyvin tyrkyllä, mutta jo siellä hoksasin, että nämä steviat kannattaa jakaa kahteen leiriin. Silloin kun makuaineena on vain steviaglykosidi, tuote on kaloriton, mutta useimmista stevia-tuotteista löytyy myös tavallista tai hedelmäsokeria stevian jatkeena. Tarjolla on esimerkiksi steviasokeria, jossa kidesokerin kalorimäärä on saatu stevialla pudotettua puoleen normaalisokerista.

Noita stevia-kasvin lehtiä maistelleena arvaan mistä sokerin lisäämisessä on kyse. Stevia ei maistu ihan sokerilta. Siinä on hieman lakritsin vivahdetta ja pitkä jälkimaku, joka monen suussa tuntuu hieman karvaalta. Aika moni kumminkin on ehtinyt steviaa maistaa. Tuorein kuluttajatutkimus väittää, että kaksi kolmesta. Useimmiten varmaan ihan vahingossa. Taisi minullakin lipsahtaa ensimmäiset steviat ihan Jaffa-limonadissa kurkusta alas. Hyviä ja raikkaita nuo olivat, mutta elintarvikefirmoihin soiteltuani kuulin, että stevian maku jakaa kansaa vielä kahtia. Osa tykkää, osa ei. Minä olen varmaan sitten makuaistiltani epäsensitiivinen, koska kaikki stevia-tuotteet maistuivat hyviltä.

Japanissa stevia-tuotteita on ollut tarjolla jo 1970-luvulta lähtien, ja ne ovat napanneet jo 40-prosenttia makeutusainemarkkinoista. Uskokaa vain, tämä käy myös Suomessa, vaikkei kasvi täällä kasvakaan. Terveystietoisille ja laihdutushaluisille tuote on ihanaa taivaan mannaa, jonka voisi korvata vain suolaton suola. Sitä odotellassa minä napsin steviaa.

Vinkkeinä ostoksille: Hartwallilta löytyy kolme Jaffaa Super-nimellä ja makuvesiä kaksi, Valiolta pari marjakeittoa sekä Danonelta ainakin yksi jogurtti stevialla maustettuna. Canderelilla on useampikin makeutusaine, jotka kestävät myös leivontalämpötiloja. Niin ja sitten ne Grandi-pillimehut.

Olut on ruokajuomana verraton ja toimii mainiosti monien sellaisten ruokien kanssa, missä viini joutaa vilttiketjuun. Arkisesta seurustelu- ja janojuomasta on sukeutunut seurapiirikelpoinen kaunotar, jonka kehtaa arkiaterioiden lisäksi nostaa juhlapöytään. Ajatus ‘kaljasta ja makkarasta’ kumppaneina on autuaan vanhentunut ja joutaa jo romukoppaan. Minä lähdin olutostoksille keittiövinkkelistä käsin, ja poimin koriini seitsemän erilaista olutta, niitä paremman sorttisia kuudesta maasta ja kolmelta mantereelta.

Ihan lähimarketista löytyi reilun parinsadan oluen valikoima, joista olueni nappasin. Verrokeiksi ostin ihan suomalaisia peruslagereita, niitä joita saa aina tarjouksella. Eipä pidetä kielenkantoja kuivina, vaan käydään heti maistamaan.

Ensimmäiseksi korkkasin meksikolaisen Sol-oluen. Tylsää, sanoisi pinttynyt olutharrastaja, mutta tulisen tex mexin ja mausteisten ruokien kanssa olut on kotonaan. Solissa olen viehättynyt rentouteen, jolla sitä nautitaan. En muista juoneeni sitä koskaan lasista. Limeviipale pitkäkaulaisen pullon nokkaan ja menoksi, sitruunaviipalekin käy hätätapauksessa.

Solin tarjoan hyvin viillennettynä, ja juuri sen limetin kera. Maku on hyvin kevyt ja raikas. Huoleton tarjoamistapa tekeesiitä mainion vaihtoehdon viinille kokkareilla, joissa tarjotaan pientä sormisyötävää.
Minun ensimmäinen Sol-muistoni liittyy helteiseen kesäpäivään ongella. Vauhdikkaasti hupeni tuo virvoke limettien kera, mutta tuli sentään muutama ahvenkin. Meksikolaisia oluita muuten luullaan usein maissioluiksi, mutta keliaakikolle tämä ei sovi. Gluteenittomat oluet ovat sitten erikseen.

Seuraava korkki aukesi kiinalaisesta Tsingtaosta. Se on Kiinan suurin oluentuottaja, jonka litroista suurin osa lorisee vientiin. Paljon en tästä oluesta makua saanut, mutta kevyt riisimaltaalla höystetty janonsammuttaja toimi äskettäisellä vierailulla aasialaisravintolassa.
Hyvin hennonmakuinen juoma maistuu jopa sellaiselle, joka ei yleensä oluista piittaa. Koristeellinen pullo on nätti ja toimii kiinalaisruokien kattauksessa kauniisti. Tätä juo kuin vettä vaan, ja siitäpä syystä annan pisteitä myös tälle.
Katse kannattaa suunnata myös naapurimaa Japaniin. Vihreällä Sencha-teellä ja Yuzy-sitruunalla maustettu iKi-olut pesi tämän mennen tullen.

Naks sanoi Nokian Panimon Keisari EloWehnä -olut auetessaan. Pirkanmaalaispanimon ensimmäinen vehnäolut herätti makunystyräni. Kalaa tälle, ja kalkkunaa tai kanaa, miksei myös lämmintä salaattia? Pintahiivakäymisellä valmistettu suodattamaton olut ei nyt ihan puhdasta vehnää ole, mutta valloitti silti maullaan.
Lempeän ja pehmeän maltaisuuden alta maistuu raikas hedelmäisyys, eikä olutta ole humaloitu kitkerästi. Hyvää ei näemmä enää tarvitse hakea Saksasta tai Belgiasta asti. Suodattaman oluen sameus, hienoinen hiivaisuus ja hienoinen makeus tekivät tästä suosikkini ruokapöytään.
Parin edellisen maistiaisen jälkeen tämä jo maistui käsintehdyltä. Tämän tarjoaisin hyvin viilennettynä ja saattaisin nakata sitruunaviipaleen mukaan.

Pysytäänpä kotimaan kamaralla. Isot panimotkin ovat heränneet ikiroudastaan ja alkaneet tehdä mielenkiintoisia oluita. Sen ainaisen peruslagerin rinnalle on tullut maistuvampia vaihtoehtoja, ja niistä minun koriini tarttui Karhu Ruis -olut.
Ruismaltaalla höystetty olut maistui mukavan kotoiselta, josta tuli sellainen olo, että oikeastaan olut on nestemäistä leipää. Ruiskuorinen kalakukko, sanon minä, sille kumppaniksi! Miksei paistetut muikutkin tai palvikinkku. Suodattamaton Ruis Karhu on tummaa lagerolutta, joka sopii hyvin myös ruoanvalmistukseen käytettäväksi. Tätä sopii lorauttaa poronkäristykseen tai lihapataan mausteeksi. Vähän lihaisempien makkaroiden kanssa maistui myös mainiosti.

Seuraavaksi Tsekinmaalle ja kunnon sotamies Svejkin luo. Velkopopovický Kozel Dark on vaikea lausua, mutta sitäkin helpompi juoda. Alkoholipitoisuudeltaan tumma Velko on varsin mieto (3,8%), mutta mausta ei tarvitse tinkiä. Tumma Velko on Tsekinmaalla tunnettu erityisesti naisten oluena, mutta maistuu se miehillekin. Panimo on pykätty pystyyn jo vuonna 1874.
Makkarat ja griliruoat ovat tämän oluen kanssa omiaan. Kuparinruskean oluen maussa on pehmeän maltaisuuden ohessa hienoista makeutta, joka sopii vaikkapa supisuomalaisiin pataruokiin. Minun suosikkini on olutleipä, jossa osan taikinanesteestä voi korvata oluella, Velkopopovickýllä tietenkin.

Sitten sinne Irlantiin, vihreälle saarelle. Murphy’s Irish Stout tulee Irlannin Corkista, ja on mustaa ja hyvää. Minä juon stoutia mielelläni, mutta käytän sitä myös lihan marinointiin. Olut mureuttaa lihaa siinä missä viinikin, mutta mausta tulee tulee makoisaa kuin mikä.

Tällainen Irish Stout pitäisi tietty juoda kunnolla oluthanasta laskettuna, mutta purkin sisällä piileskeli avattaessa poksahtava kaasupatruuna, joka teki juomaan kunnon kermaisen vaahdon. Pehmeän kahvinen, hieman kitkerä ja hieman samettinen suutuntuma tekee siitä oivan kaverin suolaisille piirakoille, ja lihapatoihin tätä kannattaa lorauttaa koko tölkillinen.

Sokeriksi pohjalle säästin lontoolaisen Fullers’sin panimon London Pride -oluen. Sille en säästänyt kuin suolapähkinät. Hieman bitterinen maku oli mieleeni. Saman panimon ESB-bitter olisi maistunut vielä paremmin, mutta se ei mahtunut kaupalle sallittuun 4,7 prosenttiin.
Tämän poimisin viikonloppuillan janojuomaksi, joka hurmaa kuparinruskealla värillään ja hyvällä juotavuudellaan. Jos vielä aterian jälkeen janottaa, tällä sen ehkä sammuttaisin.

Kaupalle annan pisteet nykyisestä mainiosta erikoisolutvalikoimasta. No kutsun niitä nyt erikoisoluiksi, kun en parempaa sanaakaan keksinyt. Premium- tai Super Premium-nimikkeitä käytetään myös ja viimeaikoina pikkupanimot ovat alkaneet markkinoida juomiaan käsityöläisoluina. Esimerkiksi tuo Keisari-olut mainostaa itseään käsintehtynä. Maistetut oluet löytyivät helposti yhdellä vedolla ihan tavallisesta marketista. Kun silmät pitää auki, erikoisempiakin löytyy.

Pari vinkkiä: Jos oluen ja ruoan yhdistäminen kiinnostaa, viime vuoden lopulla ilmestyi lähiruokataitajana tunnetun Markus Maulavirran ja olutmestari Jussi Hukkasen Syötävän hyvä olutkeittokirja. (Readme.fi.), joka tarjoaa kymmeniä olutruokareseptejä.
Myös panimoiden kotisivuilta löytyy ruoka- ja juomavinkkejä. Esimerkiksi osoitteessa nautivastuullisesti.fi.

Meillä kotona asustaa ruokahukka. Missä mahtaa piileskellä, jääkaapin takanako, vai liekö tehnyt pesänsä biojäteastian viereen? Kova syömämies se kumminkin on. Nelihenkisessä perheessä tuo hotkii semmoiset 80 kiloa syömäkelpoista sapuskaa vuodessa, joten sen elättäminen maksaa useamman satasen. Olen käynnistänyt ihan laillisen susijahdin ruokahukan nujertamiseksi, mutta ei se aivan helppo selätettävä ole. Hiilijalanjälkiä löytää keittiön lattialta ja lompakosta lähtee rahaa aina, kun silmä välttää, mutta peto osaa piileskellä taitavasti. Sen elintavat on siis syytä selvittää, varsinkin, kun popsii liki kymmenyksen meidän perheemme eväistä.

No, ihan vakavasti. Tein sellaisen uudenvuodenlupauksen, että puolitan roskiin menevän ruoan määrän. Se, jos joku on ekoteko. Tilastonikkarit ovat laskeskelleet, että jos koko maailman ruokahävikki saataisiin puolitettua, siitä piisaisi syötävää noin miljardille ihmiselle.
Suomessa kodeissa syömäkelpoista ruokaa lentää roskiin sellaista 400 miljoonan kilon vuosivauhtia. Jos tuolle haaskuuruoalle tälläisi vaikka viitosen kilohinnan, se on jo 2 miljardia euroa se. Sitten on vielä ilmastopuoli. Nakatessaan ruokaa roskiin sinne menee paljon muutakin; vettä, maata, lannotteita, energiaa ja kuljetusten päästöjä. Siitä ihmisen hiilijalanjäljestä kertyy syömisen kautta helposti kolmannes.

Tuo ruokahukka on selvästikin kotieläin. Kaupassa sitä näkee harvemmin. Sieltä jätteisiin päätyy jotakin 70 miljoonaa kiloa vuodessa. Iso kasa sekin, mutta niillä on sentään kaikki tilausjärjestelmät ja hävikinseurannat jotka pitävät hukkaa lyhyemmässä lieassa. Katsoin tuota S-ryhmää, niin olivat viidessä vuodessa onnistuneet tiputtamaan hävikkiään neljänneksellä, ja ylijäämäleivistä kolmasosa menee pääkaupunkiseudulla hyväntekeväisyyteen ja sitten tehdään vielä viikkovauhdilla 25 000 litraa bioetanolia hukkaleivästä.
Kotona moinen keirrätys ei onnistu, mutta jotain konsteja olen koettanut kehitellä.

Periaatteessahan ruokatuhlauksen välttäminen on helppoa kuin laihduttaminen – ei pidä syödä enempää kuin kuluttaa, ja tässä tapauksessa ei pidä ostaa enempää kuin syö. Dieeteistä menee yli puolet pieleen, mutta olen koittanut rustata ruokahuusholliani hieman uusiksi. Kotiin hamstraan sellaista tavaraa, joka kestää; kuivatarpeita, juureksia ja kananmunia. Tuoretavaran haen päivittäin kaupasta tarpeen mukaan. Onneksi lähikauppa on minulla lähellä, pahinta ilmastotörsäystä kun on se, että hakee autolla yhden tavaran kaupasta.

Ruoan säilyttämisellä kotona on myös iso merkitys. Tykkään tehdä kerralla isompia määriä ruokaa, jolloin sitä tuppaa jäämään yli. Jääkaapissani on nykyään lämpömittari, ja olen ruuvannut masiinaa käymään kylmemmällä, sillä ruoka säilyy paremmin lähellä nollaa kuin vaikkapa viidessä asteessa. Sopivankokoisia pakastusrasioita on aina käsillä ja tuorein hankintani on tyhjiöpakkauslaite eli vakumointikone. Sen avulla ruokatarpeet säilyvät monin verroin pidempään, jopa pakasteessa. Olen alkanut myös suosia ruokia, jotka maistuvat seuraavanakin päivänä. Ei se mitään tähteiden lämmittämistä ole, sillä minusta lihakeitto tai pataruoka on valmista vasta päivän vetäydyttyään.

Kaupassa olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota pakkauksiin. Se paketti kun kuormittaa luontoa luultua vähemmän. Jos leikkelerasiasta nakkaa yhden siivun roskiin, siinä menee jo sen paketin hiilikuorman verran. Suosin sellaisia uudelleensuljettavia pakkauksia, joissa ruoka säilyy pidempään. Ahkerana mökkeilijänä olen alkanut ostaa maidot, mehut ja jogurtit semmoisissa muovikorkeilla vaustetuissa tölkeissä. Kun ruokaa kuskailee edes ja takaisin, ne ovat ainakin minulle näppäriä. Turhan suuria vain nuo ruokapakkaukset vain tuppaavat joskus olemaan, ja varsinkin kun isossa paketissa eväs on edullisempaa, kiusaus ostaa liikaa kasvaa suureksi. Sinkkuhuusholleissa roskiin meneekin 35 kiloa ruokaa perheellisten 20 kiloa vastaan mutta kyllä meidän nelihenkisessä sakissakin sen isoman paahtoleipäpaketin viimeiset viipaleet tahtovat kuivahtaa.

Tuosta ruokahävikistä on kohkattu kovastikin viime aikoina, mutta yksi asia on jäänyt keskustelusta puuttumaan; se ei nimittäin olen ihan sama mitä sinne jätteisiin päätyy. Liha ja maitotuotteet tekevät puolet siitä hiilikuormasta, mitä ihminen jättää jälkeensä. Naudanlihan tai juuston hiilijälki on monikymmenkertainen vihanneksiin ja perunoihin verrattuna. Lihaa en siis ruokahukalle jatkossa tarjoile saati juustoa. Syököön mokoma vaihteeksi perunankuoria ja kaalinkantoja. Varsinkin liharuokien kanssa olen alkanut soveltaa annoskokoja, joskus ihan grammavaa’an kanssa. Kun peheessä on erikokoisia syömäreitä, kannattaa pihvitkin leikata ruokahalun mukaan.

Tähän mennessä parhaaksi konstiksi roskiinmenevän ruoan vähentämiseksi on osoittautunut herkullisen ja maistuvan ruoan tekeminen. Lapsena käskettiin syödä aina lautanen tyhjäksi, mutta sen jauhemaksakastikkeen ja kiinankaalisalaatin kanssa usein tökki. Silloin kun soossi on niin makoisaa, että viimeisetkin tipat kaapii leivänpalalla lautasella, roskis jää ammottamaan tyhjyyttään. Lapsiperheessä olen huomannut, että on turha tehdä pakillista kaalilaatikkoa, ellei sitten syö sitä itse. Vielä on tavoitteeseeni matkaa, mutta pienillä muutoksilla ruoan roskiinheitto on selvästi vähentynyt. Hieman vielä petrausta, niin ruokahukka alkaa etsiä itselleen väljempää kortteeria.

En ole mikään erityinen aamuihminen. Etenkin talvisena hämäränä pakkasaamuna muistutan vanhaa dieselautoa, joka jos nyt ylipäätään suostuu käynnistymään, kolisee ja tupruttaa nokea, ennen kuin sukeutuu hyrisemään päivän taipaleelle. Ruoka ei ole aamulla ensimmäisenä mielessä, jos kohta hieman kadehdinkin niitä aamunotkeita ihmisiä, jotka ovat nakanneet puurot, myslit, hedelmät ja jugurtit suihinsa siinä vaiheessa, kun vasta laitan kahvinkeitintä roplottamaan.

Minulle riittää yleensä se mannermainen aamiainen – ‘continental breakfast’, niin kuin sitä hienosti kutsutaan. Kuppi mustaa kahvia, tuore voisarvi, ja ehkä tilkka hilloa siihen päälle. Alkutalven kylmä kaipaa kuitenkin lämpöistä ruokaa. Silloin turvaudun kahvin kera pekoniin, muniin ja paahtoleipään. Jo niistä keittiöön levittäytyvä tuoksu saa aivot rullaamaan.
Epäterveellistä, sanoisi joku, mutta koskapa kolesteroliarvoni ovat kohdallaan, uskallan iloitella aamupalalla kylmimpänä talvisesonkina.

Aloitetaan vaikka siitä pekonista. Tykkään sen tirinästä pannulla ja pidän näiden hienompien vähärasvaisten fileepekonien sijaan ihan peruspekonista, jota löytyy jo kauppojen omista merkeistäkin edullisesti. Lätkin pekoniviipaleet kylmälle pannulle ja nostan lämpöä hiljalleen, jotta nuo siloiset siansiivut saavat rapeutua rauhassa omassa rasvassaan. Lapsille paistaessa ryöppään siivut hetken kiehuvassa vedessä, jolloin suolaisuus ja savun aromi hieman miedontuu. Minulle riittää aamupalalla pari 15 gramman viipaletta, joka ei vielä raavasta miestä tapa, mutta ekaluokkalainen poikani on persompi pekonille. Hänelle laittelen sitten terveellisemmällä reseptillä.

Kanamunat paistan aamulla pannulla aurinkoinen puoli ylöspäin. Munakas on minusta jo lounasruoka, mutta myös munakokkeli tai kolmen minuutin keitetyt munat maistuvat aamiaisella. Luomukananmunat ovat makoisimpia, enkä pidä yhtään pahana, että munat ovat nykyisin hiukan hinnakkaampia kuin aiemmin. Joutivat ne häkkikanalat jo mennäkin historiaan.
Paahtoleivällä sitten korjailen ravintotasapainoa. Sen kun ei enää tarvitse olla perinteistä vehnähöttöä, vaan kuituja löytyy tarvittaessa kuin reikäleivästä.

Joku varmaan tästä tunnisti perinteisen englantilaisen aamiaisen. Sitähän se, ja briteiltä nappaan siihen kevennykseksi paistetut tomaatinpuolikkaat. Samoin kuin amerikkalaiset nuo engelsmannnit tarjoavat aamiaisella makkaroita, mutta niitä ilman pärjään. Lasi tuoremehua, mieluiten itsepuristettua kahvikupin viereen, niin kattaus on täydellinen. Kun talven selkä alkaa hiljalleen taittua, kevenee aamiaismakunikin, mutta olen huomannut että tuollainen tuhti startti talvipäivään pitää pidempään kylläisenä. Lounaaksi riittää silloin salaatti tai kevyt keittoruoka.

Minulle tammikuu on vuoden hankalin ruokakuukausi. Juuri kun jouluna oppi syömään, pitäisi laittaa dieettivaihde päälle. Pääsiäiseenkin on ihan liian pitkä matka. Tammikuun pelastajani ovat sitrushedelmät. En syö kesällä appelsiineja, mandariineja, saati sitten greippejä. Säästän sitrushedelmät alkutalveen. Ruokaviisaiden mukaan pitäisi syödä sesonginmukaisesti, mutta eihän tuolla hangessa mikään kasva, ja jään alla mateetkin vasta miettivät kutupuuhiaan.

Sitrushedelmät ovat melkoisen reissunkestäviä tapauksia, ja aina tuoreenoloisia. Jos niitä valmistettaisiin tehtaassa, joku varmaan syyttäisi ylipakkaamisesta. Päällimmäisenä on kestävä ulkokuori, sitten se huokoisempi vaalea aluskuori, ja jokaisella lohkolla on vielä ohut kalvo peittonaan. Minusta ne ovat kananmunan kanssa luonnon suurimpia pakkausihmeitä, sellaisia ei insinöörikään keksisi. Ja kaupan päälle saa mahtavan värivalikoiman. Kulhollinen erivärisiä sitrushedelmiä ilahduttaa minua enemmän kuin kukkakimppu, varsinkin, kun ne voi popsia suihinsa. Eiväthänkän ne maksa paljon mitään.

Meidän perheessämme sitrushedelmien syönnissä on selkeä työnjako. Tyttö syö mandariinit, äiti greipit ja poika appelsiinit mehuksi puristettuna. Minun suosikkini on verigreippi, mieluiten Floridassa kasvanut. Sukuahan nuo sitrukset ovat toisilleen ovat melkein kaikki. Esimerkiksi tuo greippi on appelsiinin ja pomelon risteymä, kotoisin sieltä, mistä Rihannakin, eli Barbadokselta. Greippien ystävän kannattaa muuten tarkistaa lääkekaappinsa ensin. Greipeissä nimittäin on sellaista naringetiini- nimistä flavonoidia, joka ei sovi monien tavallisten verenpaine,- nukahtamis,- tai kolesterolilääkkeiden kanssa yhteen. Silloin kannattaa vaihtaa vaikka appelsiineihin.

Keittiössä suosikkini on sitruuna. Sitä ilman en osaisi tehdä ruokaa. Sitruunasta on tehty jo sellainen superuoka eli superfood, jonka pitäisi auttaa jos johonkin vaivaan. Tiedä noista, mutta on sillä ampparin ja muiden ötököiden puremia meillä ainakin lievitetty.
Sitruunan taika on sen happamuudessa, jolla ruoan makua voi viimeistelyvaiheessa viilata mieluisekseen. Kalaruokien kanssa sitruuna on ehdoton, jotten tuoreita sitruunoita pitää aina olla huushollissa, mutta kyllä nuo valmiit sitruunamehutiivisteetkin ovat ihan kelvollisia.

Niin, ja sitten se sitruunan kaveri limetti. Se on muuten sen oikea nimi, eikä lime. Drinkkien ystävä tekee siitä mojitot ja caipirinhat, mutta minusta se yksi parhaista kalan raakakypsyttäjistä. Suosikkiruokani nimi on ceviche. Siinä limettimehu marinoi varsinkin rasvaisen kalan suunmyötäiseksi. Ohuet siikafileet maustuvat jo reilun vartin kylvyssä, mutta lohelle annan aikaa viitisen tuntia jääkaapissa. Näin joulun graavikalojen jälkeen limetillä marinoitu kala on kevyttä ja hyvää tammikuun ruokaa.

Katselin hiljan Kaurismäen elokuvaa Mies vailla menneisyyttä. Sen gastronominen huipennus on kohtaus, jossa muistinsa hukannut mies kokkaa karussa konttiasumuksessaan kaksirinkulaisella liedellä pelastusarmeijan Irmalle. Toisessa kattilassa porisee muutama peruna, ja niiden keskellä avattu tölkki säilykeherneitä. ”Herneet olivat hyviä”, kiitteli Irma askeettisen aterian jälkeen, ja minullakin heräsi nälkä niihin.

Elokuvassa oli kesä, mutta minä popsin säilykeherneitä vain jouluna, vaikka tölkit odottavat kärsivällisesti hyllyssä ympäri vuoden. Liekö lapsuuden peruja, mutta joulu ei tule, jos pöydässä ei ole säilykeherneitä.
Niin, ja sitten pitää olla kurpitsapikkelsiä ja hillosipuleita. Niitäkin tulee syötyä yleensä vain jouluna.
Meidän perheessämme vietetään jouluja mökillä, joten nuo helposti kuskattavat purnukat ovat aterian vaivattomin osa. Mökkikaapista löytyy muutenkin suurin osa huushollimme säilykkeistä. Se pakollinen hätävarahernekeitto odottaa hyllyssä aina tomaattimurskapurkki kaverinaan.

Samoihin aikoihin, kun tuo Kaurismäen elokuva tuli uusintana, näyttivät Katja Gauriloffin dokumenttielokuvan Säilöttyjä unelmia. Se kertoo säilyykepurkin pitkästä matkasta kaupan hyllyyn. Ruokaketjun ankeata päätä esittelevä pisti tällaisen valistuneen kuluttajan hetkeksi miettimään, kehtaako noita purkkiruokia ostaa?
Jouluherneeni ovat sentään kotimaista perua, ja oikein avainlippumerkittyjä, mutta kansainvälisiä kavereitahan nuo säilykkeet ovat. Hillosipulini tulevat Belgiasta ja kartanopikkelsinikin tehdään näemmä Virossa.
Helposti noista tölkkituotteista tulee globalisaation airuita, koska niitä on helppo kuljetella ympäriinsä. Jouluherneillänikin olisi näemmä vielä melkein neljä vuotta aikaa matkustella, eikä se kylmäketjua siihen tarvitse.

Hieman haikeana pyörittelen säilykehernepurkkia käsissäni. Vieläköhän ensi vuonna nähdään?
Omaan ostoskoriin päätyy normaalisti säilykehyllystä kikherneitä, papuja ja linssejä, joista voi pyöräyttää hummukset tai falafelit sukkelaan ja sinne purkkien rivistöön on ilmestynyt sellaisia tetrapaketteja metallikuoristen seuraksi.
Nuo herneet ovat kuitenkin hyllyjen alkuperäisasukkeja. Noita kotimaisia herneitäni on tölkitetty jo 65 vuotta, eli eläikään ovat ehtineet.

Vähän lapsipuolen asemaan ovat nuo peltikylkiset täyssäilykkeet jääneet ja ne ovat monelle mökki- hätävararuokaa, vaikka esimerkiksi Espanjassa säilykkeet ovat arvostettuja tapasherkkuja. Purkista olen maistanut Marskin herkkua vorshmackia ja omaan rasvaansa säilöttyjä ankakoipia, joten ei ole purkkia kuoriin katsominen.
Säilykkeitä nyt ei enää tarvita sesonkien väliseen ruokahuoltoon. Ja ovathan ne pakasteherneet talvella makoisampia, mutta pitäisikö sittenkin popsia vaikkapa noita tölkkiherneitä toistekin – niin ja hillosipuloita sekä sitä pikkelsiä?

Minä on toivo joululahjaksi kapselikahvinkeitintä tai muffinssikonetta, mutta jos paketista paljastuu paistinpannu ilahdun takuuvarmasti. Niitä tosin on vähintään tusina, mutta mitäs siitä – olen näet läpikotaisin paistinpannuihminen.
Täytyy myöntää, että erilaisia keittiövempeleitä on kertynyt ihan liiaksi asti ja minultakin löytyy se käyttämättömien kyökkivekottimien hautausmaa. Jotenkin ne mehulingot ja pastakoneet alkuinnostuksen jälkeen päätyvät sinne keittiön alakaappeihin.

Paistinpannu sen sijaan kuuluu siihen kovaan nelikkoon, josta keittiö syntyy. Ne muut kolme ovat veitset, leikkuulaudat ja kattilat. Niillä pärjää. V
alurautaisia pitää tietty olla, ne kestävät pitempään kuin avioliitot, eikä niitä saa panssarivaunua pienemmällä esineellä mitenkään rikki. Elämä on kuitenkin nykyisin pinnallisempaa. Pinnoitetut pannut ovat helppoa kokkausarkea, nopeaa ja vaivatonta, mutta miten valita se oikea pannu?
Minä en pidä itseäni kummoisena kokkina, mutta olen huomannut, että kelvollisilla keittiövälineillä syntyy parempaa ruokaa.

Paistinpannusuhteeni on kehkeytynyt siten, että ostan niitä, ja katson kuinka käy. Likipitäen kaikki pannuni ovat markettitavaraa, ja useimmat heräteostoksia. Varsinkaan joulualusaikana ei hotsita mennä erikoisliikkeisiin, vaan pannu tarttuu mukaan samalla, kun tekee ruokaostoksia.
Peruskriteerini saneli Anthony Bourdain, joka määritteli hyvän pannun sellaiseksi, jolla saa aikaan vakavan päävamman päähän lyötäessä. Pannussa pitää siis olla painava pohja ja paljon massaa.
Minä nimittäin tykkään kovasta paistamisesta, sellaisesta, jossa syntyy kunnon paistopinta.
Tosin viime aikoina olen herkistynyt kevyemmillekin pannuille. Kananmunat paistuvat ja sipulit hautuvat miedommassakin lämmössä. Paria aamiaismunaa paistaessa tykkään käyttää ihan pikkupannua, vielä ohutpohjaista sellaista.

Se, mikä pannuostoksilla on joskus ottanut pannuun, on että hinta, tai valmistaja eivät aina kerro kaikkea. Tyyrimpien pannujen kanssa on käynyt pariinkin kertaan niin, että alussa ainekset luistelevat kuin Kiira Korpi liukkaalla jäällä, mutta puolen vuoden jälkeen paistaminen homma alkaa mennä tahmatassumaiseksi, kun tarjouspannut pelittävät yhä.
Toki rahalla saa lisäominaisuuksia. Pystyy liekittämään ja käyttämään metallisia työvälineitä ilman, että pannun herkkä hipiä siitä vikuuntuisi. Hyvä pannu käy perinteiselle liedelle, induktiohellalle ja kaasuliekille. Minä taidan kuitenkin pysytellä mökin puuhellan ja kodin tavislieden parissa vielä tovin. Tuo induktio kun pistäisi osan paistoarsenaalista uusiksi.

Pinnoitettuja pannuja myydään sillä perusteella, ettei ruoanvalmistuksessa tarvitse käyttää öljyä, saati rasvaa. Sitä en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Hyvä ruokaöljy tai voi ovat ruoan maustajia.
Koitappa paistaa muikkuja vesihöyryssä, niin ymmärrät. Varsinkin kalaa paistaessa tykkään lisätä lopuksi makoisia voinokareita, ja lusikoida sulaa voita kalan päälle.
Sen valurautaisen grillipannun kanssa palovaroitin opetti nopeasti, että öljy kannattaa sivellä lihaan, eikä lorottaa pannulle.

Meidän perheessämme on se hyvä puoli, että kaikki tykkäävät kalasta. Se on takuuvarma tarjottava, joka saa pöydässä niin siipan kuin lastenkin ilmeet maireiksi.
Herkullisen maun ja terveellisyyden lisäksi arvostan kalassa sitä, että se on lapsiperheessä todellista pikaruokaa. Kalan paistuu muutamassa minuutissa. Enemmän aikaa saa kulumaan lisäkkeiden tai kastikkeen tekoon.

Kalaostoksilla on ole tekemilläni valinnoilla suuresti päätäni vaivannut. Katson mitä on tarjolla, ja ostan sitä, mikä näyttää hyvältä, tuoreelta ja sopivan hintaiselta. Kalansyönnin suurin ongelma taitaa olla se, että kalaa popsitaan turhan vähän. Pari kertaa viikossa kuuluu virallinen suositus, mutta esimerkiksi makeisia sulaa suomalaisten suussa vuosittain sama kilomäärä kuin kalaa. Kahden viikon karkkiostokset painavat likipitäen saman verran kuin keskivertokansalaisen muikku- tai silakkasatsi vuodessa. Otan mieluummin mallia japanilaisista, joille kalaruoka maistuu vähintään kahdeksan kertaa viikossa.

Päätin nyt kumminkin tehdä itselleni testin WWF.n kalansyöntisuositusten pohjalta selvittääkseni olenko kalansyöjänä hyvis vai pahis. Siinä kalat on luokiteltu liikennevalomalliin vihreiksi, eli suositeltaviksi, keltaisiin, mikä kehottaa harkitsemaan ja punaisiin, joita olisi syytä välttää.
Selvisin suuremmitta sakoitta, sillä meidän perheen suosikkikalat muikku ja silakka ovat hyvisten listalla. Kun vihreän valon kaloihin lisätään kuha, ahven, hauki, made ja sisävesien siika alkaa kalakattaus olla likipitäen täydellinen.

Keltaisia päin tuli ajeltua jonkin verran, mutta harkiten. Kotimaiset kalastajat alkavat olla pian uhanalaisempia kuin kalat konsanaan, joten kasvatettua kalaa on milteinpä pakko syödä, jos mielii kalaruoassa pysyä. Norjan lohi ja kasvatettu kirjolohi uivat lautaselle useimmiten saatavuuden ja kukkaron kautta. Jututin kerran vanhaa kotkalaista kalastajaa, joka kertoi vuoden lohitilistään kertyneen 80 prosenttia kahden viikon kalanpyynnistä. Tarjoa siinä nyt sitten ympärivuotista saatavuutta. Kun tuo joulukin on tulossa, on kalapöydässäni taatusti kasvatettua punalihaista silakoiden ja sillien kumppanina.

Kalaa tulee ostettua aika paljon pakasteina ja kalavalmisteina. Enpä suoraan sanoen ollut pannut merkille, kuinka paljon niistä on MSC-sertifioituja, eli ekologisesti ja kestävästi tuotettuja. Tuo MSC ( Marine Srewardship Council) näkyy tuotteissa sinisellä kalankuvalla varustetulla leimalla, ja tarkoittaa, että kalatuotetta voi syödä hyvällä omallatunnolla. Noita MSC-tuoteita on hyvän matkaa neljättäsataa, ja määrä vain tuntuu kasvavan. Kalapuikkoja tai pakasteseitä ostaessa minuun tuo täky ainakin kävi – vielä kun saisi kotimaisen kalan tuohon sertifikaattiin.