Suurperhe kuluttaa

 Olemme jo muutan viikon käyneet keskustelua siitä, mitä syömme joulupöydässä – ilman mitään järkevää lopputulosta. Aikaisemmin vastaavaa ongelmaa ei ole ollut, koska olemme viettäneet joulun yleensä appivanhempieni luona Lapissa. Nyt huomaa, kuinka helppoa se on ollut. On voinut lomalla keskittyä harrastamiseen ja sitten vaan aattona istunut valmiiseen pöytään.

Meillä oli jälleen tarkoitus suunnata auton nokka kohti pohjoista ja viettää joulu laskettelun ja hiihdon merkeissä, mutta toisin kävi. Vaihdoin muutama kuukausi sitten työpaikkaa ja sen seurauksena lomat paloivat ja perheen joulusuunnitelmat menivät uusiksi. Edellisen työnantajan myöntämät joululomat, kun eivät päde uudessa työpaikassa.

 Nyt pitää kattaa itse joulupöytä, mutta mitä ruoaksi? Perheen keskustelujen perusteella kävi ilmi, ettei kenelläkään ole mitään intohimoja perinteisiä jouluruokia, kuten laatikkoja, kinkkua ja rosollia, kohtaan. Kyllähän niitä syö, mutta käsi pystyyn, kenen top10-ruokalajin listalle kinkku ja laatikot oikeasti yltävät. Ja onko niitä samoja ruokia pakko syödä viikkokaupalla? Minusta se yksi jouluateria riittäisi.

Ajattelin, että jouluna voisi panostaa sellaisiin herkkuihin, joita ei muuten raaski kovin usein ostaa. Itselleni yksi sellainen on ainakin mäti, mikä tosin kuuluu myös monien joulupöytään. Ja kalaa haluan tietysti, ehkä graavia, mutta laittaisinko ankan rintaa tai poronkäristystä? Entä mitä laittaa kasvissyöjille ja miten suhtautua, kun 4-vuotias ilmoittaa haluavansa pitsaa jouluaattona? Kärsiikö siitä joulun henki?

 Mielestäni on turha pakottaa lapset syömään jotain perinneruokaa vain siksi, että niin on tehty aina ennenkin. Tärkeämpää on se, että jokaiselle löytyy jotain herkkua, joka saa mielen juhlatuulelle. Täytynee porukalla selata Yhteishyvä.fi:n Ruoka-sivuja, ehkä sieltä löytyy ideoita, sillä joulu on jo ovella.

Rauhallista ja turvallista Joulua kaikille omien herkkujen pariin!

Olimme marraskuussa viikon lomalla ja se näkyy perheen ruokamenoissa. Kyllä sitä rahaa paloi lomallakin, mutta espanjankielisistä kuiteista oli sen verran hankalaa saada selvää, että päätin jättää ne pois laskuista.

Tuollainen viiden sadan kuukausimeno ruokalaskuun näyttäisi jo melko inhimilliseltä. Kyllä siihen varmaan pääsisi muutenkin, jos jaksaisi olla aktiivisempi. Omalla palstalla voisi kasvattaa perunat ja porkkanat. Leivät voisi leipoa itse, sieniä ja marjoja ovat metsät pullollaan ja kalaakin varmaan tulisi, jos viitsisi käydä kalassa.

Eva leipoo sämpylöitä

Mutta mistä aika siihen kaikkeen? Suurperheen arki ei valitettavasti suju kuten Strömsössä. Mikäs sitä olisi askarrella, laittaa ruokaa ja rakennella huonekaluja, jos ei tarvitsisi käydä töissä. Olen pohtinut, että aika on ylellisyyttä, johon vain rikkailla on varaa: aikaa lapsille, aikaa puolisolle ja aikaa itselle. Olisi aikaa nukkua pidempään, lukea aamunlehti rauhassa ja harrastaa. Toinen rikkaiden etuoikeus on tila. Isompi auto, isompi koti, isompi tontti, enemmän tilaa lentokoneessa, lätkämatsissa, kuntosalilla, elokuvateatterissa ja ihan joka paikassa.

Nyt joku tietysti sanoo, että muuta Kainuuseen ja ala työttömäksi. Silloin olisi tilaa ja aikaa. Voisi hiihdellä pitkin metsiä, onkia omat kalat ja kasvattaa perunansa. Niin kai se on, että sitä haaveilee sellaisista asioista, joita ei ole ja huomaa olemassa olevien asioiden arvon vasta sitten, jos ne menettää.

Säästämme tällä hetkellä aikaa mm. käymällä mahdollisimman harvoin ruokakaupassa ja tekemällä kerralla aikaisempaa isompia annoksia ruokaa. On sitten töistä ja päiväkodista tullessa välillä ruoka valmiina ja jää aikaa muihin hommiin. Mielenkiintoista nähdä, muuttuvatko ruokamenot pienemmiksi kaupassa käyntien harvennuttua. Ainakin heräteostokset jäävät vähemmälle.

Eva saavutti kauan odottamansa 4 vuoden iän. Hän pääsee nyt päiväkodissa alapihalle muiden ”isojen” lasten kanssa ja sai samalla äidiltään luvan järjestää synttärikutsut. Kutsuttua tuli aika lauma uusia ja vanhoja kavereita. Vanhemmille sellainen muksukatras asettaa pientä haastetta, mutta onneksi mukana olivat myös lapsivieraiden vanhemmat. Jälkeenpäin työkaverilta kuulemani nyrkkisääntö on, että yksi kutsuttava kaveri ikävuotta kohden olisi kenties hyvä vaihtoehto, jos lasten vanhempia ei kutsuta mukaan.

Kutsujen tiimellyksen ja lasten lauantaiaamun purkausten seurauksena jäin pohtimaan, millainen kasvatusurakka tuollaisessa pienessä ihmistaimessa oikein on. Kuinka monta kertaa sitä tulee neljässä vuodessa sanoneeksi, että älä tunge sitä suuhusi, älä huuda, pue nyt päällesi, älä tyrki siskoasi, maitoa ei saa kaataa pöydälle, ruualla ei saa leikkiä ja niin edelleen. Entäs se kitinä: miksi pienen lapsen lähes jokaista lausetta sävyttää sellainen korvia hivelevä vibrato. ”Mä haluuuuuun, yhy, yhy!” Yritä siinä nyt sitten sivistyneesti ja kärsivällisesti kerta toisensa jälkeen todeta, että kulta pieni… Olen varma, että sijoittamalla vastaavan omistautumisen kenttäratsun kouluttamiseen, sillä voisi osallistua seuraaviin olympialaisiin.

Onneksi voin todeta, että pahin taitaa olla jo takanapäin. Eva on sen verran iso ja fiksu, että suurimmasta osasta asioita voidaan keskustella järkevästi ja hän ymmärtää, kun ne hänelle perustelee. Pientä haastetta tosin asettaa, kun jonkun toisen pieni piltti vie hiekkalaatikolla lelun kädestä ja näyttää kieltä mennessään. Se pistää toisinaan miettimään, että kasvatanko näistä tytöistäni liian kilttejä?

Kutsut kuitenkin olivat ja menivät ja kaikki olivat tyytyväisiä. Vaimo laittoi herkkuja niin, että pöydät notkuivat. Oli vähän suolaista ja lisäksi keksejä, kakkua, mehua, torttua sekä aikuisille esimerkiksi tiramisua. Herkkuja oli niin paljon, että niitä laitettiin vieraille vielä kotiin vietäväksi. Minä olen sitten parhaani mukaan yrittänyt tuhota loppuja, kun ei niitä raaski roskiinkaan laittaa. Se tarkoittaa lisää kilometrejä ladulla. Syntymäpäiväkakku oli tehty Suussa sulavan suklaakakun ohjetta mukaillen. Yhteishyvä.fi sivuilta löytyy vinkkejä myös lastenjuhlan järjestämiseen.