Sara vapaaehtoistyössä Ecuadorissa

Koska Suomi on melko vaisu ja kömpelö rakastaja, on välillä vaikea muistaa, miksi silti ollaan nyt rinnaikkain ja ylipäätään yhdessä. Pistin itseni oikein pohtimaan asiaa ja muistelemaan vuosien varrella koettuja rakkauden tunteita. 

Rakkaus tuntuu ensiksi suussa 

Suomalaisella ruisleivällä ei ole kilpailijoita, se on yksinkertaisesti  paras, kaunein ja maukkain.

Sitä voi syödä päivän joka aterialla tai siitä voi rakentaa jopa aterian. Suomalainen lehmänmaito on edelleen Oivariiniksi muuttuneen Voimariinin kanssa leivän parhaita kumppaneita ja kaikki kolme minun suussani parhaita ja rakkaita. 

Kaunis kieli kuulijan korvaan 

Suomen kieli on liikuttavan kaunista. Varsinkin vanhoissa runoissa se kuvaa jopa vain äänteillään suomalaiselle tuttua sielun yksinäisyyttä ja elämän jylhyyttä. Monesti ulkomailla kuulin suomenkieltä kuvailtavan keijujen ja metsänihmisten laulu-runoiluksi. Eikös ole aika söötti kuvaus. 

Suusta se menee syvälle keuhkoihin 

Kävely riippakoivujen kaartamalla Vantaanjoen hiekkatiellä lempeästi  lämmittävän alkukesän auringon paistaessa oksien lävitse on kauneinta ja henkeäsalpaavinta Helsingin antia minulle.  Ilma tuntuu puhtaalta ja raikkaalta. Tutuissa paikoissa lapsuusmuistot palautuvat taas  mieleen. Vanhojen muistojen aktivointi on virkistävää mielikuvaleikkiä. 

Sulosointuja ja serenadeja 

Kauneinta musiikkia saa kuunnella aamusta iltaan, kun pikkulinnut pitävät lystiä versoavien puiden oksilla. Onneksi lintujen visertely ei vielä kaikkialla peity raskaan liikenteen meluun. 

Kohteliaat autoilija 

Ei kumminkaan aina niin kohteliaat! Ylipäätään suomalaiset käyttäytyvät kovinkin nätisti liikenteessä. Suojatien reunalla ei tarvitse kauaa odotella, kun joku ystävällismielinen autoilija jo viittoilee kädellään vapaata kulkuväylää. Ehkä auton ratin takana on helpompi olla ystävällinen kuin naamatusten. 

No niin, tästä se rakkaus alkaa taas versoa. Tai ehkä on vielä parempi puhua varovasti etenevästä ihastuksesta. 

Armas Suomi, yritän taas rakastua sinuun ja löytää enemmän arvostusta kohtaasi. 

Mennään sitten joskus vaikka vain häämatkalle sinne Etelä-Amerikkaan! 

Suomi-neito Sara

Tätä valitusta on vaikea lopettaa. Suomalaiseksi erityispiirteeksi nimetty negistely elää jälleen minussa voimakkaasti. Ei auta, vaikka kuinka yritin ponnistella löytääkseni mukavaa ja ilohenkistä aihetta blogiini. 

Valitusvirsi jatkuu ja blogiraukka joutuu toimimaan tunteitteni jätesäkkinä. Pahoitteluni lukijoille. 

Arki vastassa

Monille iloksi ja mielihyväksi kerron, että Suomen arjen kova metalliovi on iskeytynyt kasvoihini ja vääntänyt nenän vinoon ja suupielet kohti lattiaa. 

Elämän aloittaminen uudestaan tuntuu kovin vaikealta ja yksinäiseltä hommalta. Ilman kännykkää olen luiskahtanut yhteiskunnan ulkopuolelle ja vaikuttanut tyhmeliiniltä etsiessäni turhaan kolikkopuhelimia katujen varsilta. Omasta kännykkämättömyyden ideologiasta ja toiveesta elää ilman koko vehjettä on pian luovuttava. Monia kaavakkeita internetissä ei voi edes täyttää ilman puhelinnumero osuutta. 

Tuntuu, että yhteiskunta ”pakko-ottaa” minut, vapauteni ja ihmiset ympärilläni nauravat vahingoniloista naurua hölmön tytön hupsuille ajatuksille. 

Piste pahaan mieleen

Sen sijaan, että elämä alkaisi mukavasti ja pehmyesti, putoileekin salamoita taivaalta niskaan. Visakorttilaskun mukana paljastuu, että sillä on makseltu ties kenen kalliita laskuja. Viidessä eri maksutapahtumassa rahaa on palanut lähes 1500 euroa Venezuelassa. 

Inhottavaa on, että veijarin jäljet johtavat Venezuelan Isla de Margaritaan, siihen kauniiseen Karibian saareen jossa mukavasti elelimme ystäväperheen kutsumana. Nyt mietityttää ”uudessa valossa” koko rantojen ja polttavan auringon aika. 

Paha ikävä 

Ja jottei valitus ihan vielä loppuisi, on lisättävä kaukorakkauden kiroukset tähän surkuttelublogiin. Jotta täytän kaikki Latinalaisen Amerikan matkaajan kriteerit, on minunkin oltava kaukorakkauden hämmennyksen ja turhautuneisuuden uhri. Kyllä raastaa ja risoo. Ei tämmöisissä tunteissa ole sitä sellaista sulokkuutta, josta kuvaillaan rakkausrunoissa. 

Viimeinen valitus 

Tälle on silti tultava loppu ja asenteen muututtava. Ei näin selviä tästä elämästä. Olkoon tämä siis viimeinen valitus ja itsepohdiskelu tässä blogifoorumissa. Vaihtukoon asenne voittoisaksi ja valoiseksi. On kesä. Vaikka sataisikin, sentään on valoa ja haitari raikaa Suomen kauniissa koivumaisemassa. 

Sara

Hurjan ja kovin elämänmakuisen seikkailureissun jälkeen kotiinpaluu kirpaisi, vaikka sitä olikin jo odottanut. Muutama viikko vanhoissa ympyröissä ja tutuilla kulmilla pyöriminen on antanut Suomi-muistojen tupsahdella mieleeni ja nyt jo tuntuukin siltä, etten koskaan olisi ollut pois. 

Kotimatkalla onnea ja onnettumuutta 

Oli siltikin suuri onni onnistua tulemaan Eurooppaan ilman sen suurimpia matkanmutkia. Lentoon lähdettiin juuri Islannin tulivuoren ensimmäisen pössähdyksen jälkeen, sen vetäessä vähän henkeä ja seuraavaan valmistautuessa.

Lentojen hinnat olivat tietenkin surullisen kalliit lentoliikennesotkuisena aikana. Köyhätaskuna en kyllä olisi päässyt niillä hinnoilla lähtemään. Onneksi matkalla oli mukana varuille Visa-kortti, joka avusti lipunostossa. 

Kallis kotiinpaluu 

Lipun olin saanut ostettua silti vasta Espanjaan asti. Ajattelin yrittää etsiä Madridin lentokentältä halpalentoja, joita ei enää oikein internetistä löytynyt.

Eipä kyllä sitten löytynyt paikan päältäkään. Olipa eräällä yhtiöllä lento Suomeen 950 eurollakin. Jäin kaupunkiin yhdeksi yöksi pohtimaan peliliikkeitä ja lepäämään vanhan ystävän hoteisiin.

Yhdessä löysimme edukkaan vaihtoehdon Suomeen. Huh, huokaisin helpotuksesta. Ystävän häihin, jonne olin luvannut ja niin kovin tähdännytkin olivat vain kolmen päivän päässä. Sinne ehtimisestä olin pitänyt huolta ja ottanut stressiä. Nyt ei enää ollut hätää niitten väliin jäämisestä. 

Raukka matkalaukku jää matkasta 

Yllätyksenä tuli, vaikka tieto joskus olikin yltänyt aivoihini asti, ettei Euroopan alueella saa tuoda kuin 20 kiloa matkatavaraa. Minulla oli melkein tasan 50 kiloa. Sinne lentokentälle oli sitten jätettävä rakkaaksi tullut kolhittu ja likaantunut punainen matkalaukkunen.

Sen kuljettaminen Suomeen olisi maksanut saman verran kuin lentolippu. 

Laukku jäi kyhjöttämään tavaravarastoon, jossa kukin vietetty yö maksoi suhteettoman paljon. Avaimen sain onneksi jätettyä eräälle virkailijalle, joka luovutti sen Madridissa asuvalle ystävälleni, joka nyt hoivaa laukkuaan kotonaan. Siellä se odottaa Suomeen pääsyä. Ehkä sen on nyt hyvä viettää aikaa latinalaisessa Espanjassa, ettei sillekin pudotus Suomeen tunnu liian rajulta. 

Suvea

Sara

Vaikka pitkällä matkalla, seikkailun sfääreissa olikin ollut monta sietämätöntä hetkeä, pitkää epätoivoista aikaa ja raastavaa Suomi-ikävää, tuntui pahimmalta silti repiä itseni irti ja palata Islannin vulkaanin sekaisin laittamaan Eurooppaan. 

Välttämättömän välttämistä 

Ristiriitaiset tunteet jatkoivat jylläämistä pääpolossani, vaikka yritinkin laittaa niitä jäihin ja unohduksiin. Viimeisiin päiviin asti yritin ikään kuin sivuuttaa Suomeen paluuni, lentolippukin oli lähtöaamuun saakka kaukana silmistäni, jemmassa hostellin pitäjän pöytälaatikossa.

Rakkaasta matkakumppanista ja sydämeni puolikkaasta ,Vayusta, tuntui järjettömältä erota. Kamalaa oli jättää taakseni se niin viehättävä latinalainen kulttuuri, joka oli astunut ja jäänyt sieluuni oleilemaan. 

Turvaa väreistä 

Ajatus oli viivähtää hetki Espanjassa ennen Suomeen tuloa, pudota pehmyesti Eurooppaan lattarisiskojen ja veljien syleihin. Mutta ei Madridissa ollut tuoksuja tai tunnelmaa niin kuin olin tottunut ja odottanut. Latinalaisuus siellä on kumminkin kovin erihenkistä kuin Latinalaisessa Amerikassa. Onneksi pääsin belgialaisen ystävän huomaan ja värikkääseen kaupunginosaan, jossa näytti asustavan koko maailma pienoiskoossa . Se laittoi panikoivaa sydäntä taas tasaiseksi ja oloa rauhallisemmaksi. 

Outo Suomi 

Koti-Suomeen oli outoa tulla. Lentokoneen suomalaiset vaikuttivat kummallisilta. Painoin päätä tyynyyn ja mietin, että voisikahan niille jutella ihan noin vaan.

Tuntien puhumattomuuden jälkeen suu alkoi käydä mutrulle ja oli pakko avata sanallista arkkuani vierustoverilleni. Satuin valitsemaan pehmeän suomalaisen, suomalainen rouva oli asunut ulkomailla jo 25 vuotta ja tuli suorittamaan perhevierailuja pakollisena osana elämäänsä.

No pidettiin me sitten vähän huolta toisistamme ja mietimme kivoja asioita kotiinpaluusta ja synnyinmaastamme. 

Olen jatkanut hyvien asioiden miettimistä. Listaan kertyy asioita, mutta vielä on mietittävää.

Niistä sitten enemmän seuraavassa kirjallisessa tapaamisessa! 

Viva FINlandia 

Sara

Päässä soittavat ampiaiset jännitystrillerin tunnelmaa. Silmät sojottavat sikin sokin, eivätkä tiedä mihin katse kohdistuisi. Vatsan seinämiin lyövät hurjistuneet aallot ja joki virtaa tihrukyynelten muodossa pitkin omenaposkipäitäni. Mieli juoksee menneessä ja mataa tulevaan vähän vastentahtoisesti. 

Viimeisiä askelia 

Olen nyt ottanut askeleen lähemmäs Suomen kotia. Se oli tehtävä nopeasti ja vähän aamutokkurassa, jotten olisi juossut karkuun matkatoimiston tiskiltä. Onneksi toimiston ilmainen herkkukahvi hillitsi tunteitani ripauksen ja sain asiani toimitettua. NYT on LIPPU kotiin. Varmuuden vuoksi vain yksisuuntainen. 

Elokuvaelämää 

Tunnen eläväni kahden ulottuvuuden ja kahden rakkauden loukussa. Valitettavasti niitä ei voi saada molempia. 

Samalla kun pelkään, etten pian saa hengittää tätä energistä ja niin kaunista Andien ilmaa, pelkään Suomessa ihmisten unohdusta ja yleistä juurettomuutta. Tuntuu täysin hullulta nousta lentokoneeseen viikon päästä ja vaihtaa todellisuus täysin toiseen. Ajatus tuntuu aikamatkailulta ja täysin absurdille mielen hämmentämiselle. 

Halaan rakkaitani täällä ja rauhoittelen mieltäni lupauksilla ja hyssyttelyllä – aika parantaa ja tekee oloni hyväksi ja vanhojen ystävien tapaaminen vie seikkailut ainakin toviksi taustalle. 

Siltikin suuret ja ylväät vuoret, humisevat metsät, nauravat kansat ja vapaan sielun tunne ovat saaneet minut hulluksi rakkaudesta. Kuinka samaan maisemaan voikaan rakastua päivä päivältä uudestaan ja uudestaan. Tänne vetää vereni ja halajaa sydämeni… tänne tulen aina palaamaan. 

Eräs metsän shamaani sanoikin minulle: Nyt sinä Sarita palaat osaksi lattarina sinne Suomeen. 

Nyyh…pian nähdään ystävät 

Sarita

On aikoja, jolloin sähköt katkaistaan joka toinen päivä koko kaupungista. Välillä suihkusta ei tule vettä ja likaiset astiat jäävät haisemaan tiskialtaaseen vesikatkoksen takia. Toisinaan reissu leipomoon on turha, sillä jauhot ovat loppuneet eikä aina ole sokeriakaan, jota sekoittaa kahviin. 

Työtäkin on tehtävä tauotta. Perheelle ja ystäville jää vain pikkiriikkisen aikaa. Juuri nämä tiukat tilanteet ja puutteet ovat asentaneet latinaisten mielet niin lujiksi, mielikuvitystäytteisiksi ja vieraanvaraisiksi ettei samanlaista ole ennen tullut vastaani. 

Tyhjästä on helpompi nyhjäistä 

On vähän hullunkurista, että juuri vähävaraiset ja vaatimattomasti elävät ihmiset ovat vieraanvaraisimpia henkilöitä, joita maa päällään kantaa. Erityisesti Etelä-Amerikassa, jossa sosiaaliturva ei paljoa soittele kotiin taikka kaduilla moikkaile, ihmiset yrittävät pitää huolta toisistaan. Yhteisöllisyys ei rajoitu vain omaan perheeseen taikka pihapiiriin, vaan apua jaetaan useasti ihan tuntemattomillekin. 

Onni on olla yhdessä 

Pienen laskuharjoituksen jälkeen voin kertoa, että puolitoistavuotisen matkani aikana olemme olleet ystävien ja tuttavien majoitettavina ainakin reilut puoli vuotta. Meidät on ottanut vastaan argentiinalainen suurperhe, jonka isä toimi viihdyttäjänä Karibialla seilaavassa laivassa. Tämä mies solutti meidät mukaan kiertämään ilmaiseksi Karibian saaria ja nauttimaan savikylvyistä. 

Olemme nukkuneet bambumatolla mystisen ja kauniin kolumbialaistytön lattialla, suihkutelleet itseämme jääkylmässä vedessä viidakkokodissa ja laittaneet lukuisia yhteisiä illallisia talon asukkaiden kanssa. Olemme jakaneet asumuksia kaikenlaisissa paikoissa, kylissä, kaupungeissa ja viidakon laidoilla. 

Upeita hetkiä ja läheisyyttä, joita ilman tilan ja ajan jakamista ei välttämättä olisi syntynyt. 

Ikuisesti kiitollisia 

Jokaisesta kutsusta ystävän tai vieraan kotiin ja heidän vieraanvaraisuudestaan olemme olleet nöyrästi kiitollisia ja pyrkineet osoittamaan sen pitämällä koteja siisteinä, yllättämällä isäntiä valmiiksi katetuilla aterioilla, itse tehdyillä käsitöillä ja musiikilla. 

Raha ei koskaan ole liikkunut näissä ystäväsuhteissa taikka palveluksissa. Apu ja auttaminen on lähtenyt puhtaasti niiden ihmisten sydämestä, jotka ovat kokeneet taikka ainakin nähneet vaikeudet ja teiden kuoppaisuuden. 

Eilen tapasin kioskilla erään rouvan. Hän kyseli kovasti, missä me majoitumme. Kerroin nukkuvamme klovni-perheen parvella ihan rouvan naapurissa. Ripsakasti puhelias rouva kirjoitti osoitteensa paperilappuselle ja kutsui meidät seuraavaksi asumaan hänen kotiinsa. 

Terveisiä tien päältä

Sara

Ikävä on kummallinen tunne. Välillä se kutittaa söpösti rintaa ja sydäntäkin, välillä se raastaa ja repii ja vainoaa hämmentynyttä mieltä. Ensimmäisenä reissuvuotenani tunsin kantavani kaikkia tärkeitä ihmisiä ja Suomen elämääni mukanani. En niinkään tuntenut kaipuuta, koska elämä ja ystävät kulkivat mukanani vähintään takataskussani. Ehkä samanlainen tunne voi säilyä jonkun läheisen kuoltua. Fyysisyys katoaa, mutta energia jää ikäänkuin ”leijumaan ilmaan”. 

Ikävää voi koskea käsin 

Jossain vaiheessa ikävä pulpahti takataskustani ja teki kätösiini ison ruman pallon. Sitä sitten pyörittelin ja sorruin elämään muistojeni ja hyperinternet-maailmassa unohtaen elää ja olla hetkessä. Ihan hölmöä…myönnän…mutta eipä auttanut kuin hoidella ikävää laulamalla Tommi Läntistä suihkussa, muistella kaikkia hienouksia Suomessa. Piirsin jopa mielessäni pikku-kylän, jossa vain syötiin karjalanpiirakoita ja maailman parasta tummaa leipää. Kylän, jossa ei milloinkaan tapahtunut mitään pahaa ja jossa ihmiset olivat sinisilmäisiä, puhtoisia ja rehtejä. 

Koti on jo lähellä, outo mieli 

Nyt kun kotiinpaluu on jo lähellä, on ikävä vaihtanut kelkkaa. Nyt tietenkin mietin, kuinka tulen kaipaamaan lämpöä, eloa, musiikkia ja kaikkea tätä Latinalaisen Amerikan hulluutta ja elämisen mahdollisuuksia. Koitan taas uudestaan löytää ne kullatut muistot, jotka vain hetki sitten sulostuttivat mieltäni. Miten nyt onkaan, että lähdön ollessa oven takana, muistan kevään ja koirien kakat kaduilla lumien sulaessa. Muistan loskan, krapulaiset sunnuntaina kauppajonossa mäyräkoiriaan hakemassa ja monia muita karmaiseva asioita. 

Pehmeä lasku, pehmyisiin syleihin 

Toivottavasti saan tuoda oman Argentiinani muassani, jotta Etelä-Amerikka pysyisi rinnallani ja saisin vieläkin herätä puisella nokkahuilulla soitettuihin andien saundeihin. Onneksi Suomessa on varmasti iso ja hyvin monipuolisesti edustettu lattarijengi, johon koitan sitten soluttautua ja omalta osaltani yhdistää näitä kahta kovin erilaita kulttuuria. Kun kumpaakin rakastaa ja kumpaakaan ei halua unohtaa. 

Busui
Sara

Venezuelaan matkaaminen tuntui aluksi vastenmieliseltä, vaikealta ja pelottavaltakin. Kolumbiassa luotiin pohja vastenmielisyydelle, sillä siellä uutisissa annettiin huono kuva maasta, joka kärvisteli kuivuudessa ja kuumuudessa. Tapaamani matkamiehet kertoivat hurjia tarinoita väkivallasta ja turvattomuudesta. Mikään maailmassa ei saanut mielenkiintoani heräämään. 

Pakko mentävä vaikka naama rypyssä 

Naama kurtulla lähdin. Ensin vietin onnellisen neliviikkoisen Merida-nimisessä kaupungissa luonnon helmassa hippimajoissa asuen. Matkan jatkaminen Venezuelan pääkaupunkiin Caracasiin tökki ja tuntui varmalta surmansyöksyltä ja typerältä kohtalon keikuttamiselta. 

Kuumuus oli viedä lopunkin stressaantuneen järkeni hivenen. Onneksi tuuli puhalsi päähäni hyvän mielen ja paremman asenteen heti, kun pääsimme Karibian meren ääreen. Edessä oli kuuden tunnin lauttamatka mantereelta Isla de Margaritasille, yhdelle Venezuelalle kuuluvista Karibian saarista.

 Synttärit satamassa 

Saareen saavuimme varhaisena sunnuntaiaamuna. Syntymäpäivänäni. Katsoimme auringonnousua Tallink-laivan (ihan oikeasti)  kannelta ja astuimme kuivaakin kuivemmalle Margaritas-saarelle vatsat nälästä kurnien.

 Perillä meidät  vastaanotti jälleen kerran tuttavaperheen avoimet ovet. Jatkoimme onneamme mangopuiden kanssa. Istuimme patiolle keräämään puusta pudonneita makeita hedelmiä. Mangot maistuivat suloisilta ja kaikki näytti alkavan upeasti paratiisisaarella. 

Silti iski syntymäpäiväikävä. Kotona kun syntymäpäivänä aamiaisen leivoksineen sai sänkyyn ja ystävät muistivat kortein ja lahjoin.  Täälläpä syntymäpäivät eivät olleet kummoinenkaan syy juhlia tai muistaa juhlakalua. 

Soitto kotiin sammutti syntympäiväikävän. Loppupäivä kuluikin sitten isäntäperheen kanssa rantaelämää viettäen. Silti myönnettäköön, että Karibian vaaleansinistä vettä ja pehmyttä rantahietikkoa katsoessani toivoin olevani Vantaan joella sen vihreänruskeassa haisulivedessä huljuttelemassa varpaitani. 

Wau Venezuelaa 

Nyt on kuukausi takana elämää Venezuelassa. Niistä kuukausi täällä saarella. Kaikki on mennyt tähän asti pehmyesti ilman välikohtauksia taikka pelottavia tilanteita. Venezuela on osoittautunut aivan ihanaksi ja hulluudellaan hurmaavaksi maaksi. Ihmiset ovat eläväisiä ja erittäin äänekkäitä sekä melua rakastavia. Venezuelalainen puhuu vaikka itsekseen seuran puutteessa, mikä voi yllättää muukalainen vaikkapa bussissa taikka pankkijonossa. 

Sara maailmanmatkaaja

Kulttuurien kenttätutkimus ei ole rajoittunut vain argentiinalaisiin ja matkan varrelle osuneiden maiden asukkaisiin. Yhtenä harvoista Suomen maan ja kulttuurin edustajana täällä Latinalaisessa Amerikassa olen monesti joutunut kasvotusten edustamani kulttuurin, kasvatuksen ja koulutuksen puutteiden ja vahvuuksien kanssa. 

Itsetutkistelua 

Muiden kulttuurien ja omani poikkeamat ovat varmasti kaikki pulpahtaneet pintaan ja välillä oikein lässähtäneet päin naamaanikin. Eroavaisuudet ovat avartaneet omaakin käsitystäni suomalaisuudesta. 

 Latinalaisten siskojen ja veljien toimiessa peilinäni joskus suomalainen ajattelutapa, tapakulttuuri ja tottumukset ovat saaneet minut tuntemaan häpeää, itseni typeräksi ja negatiivisella tavalla poikkeavaksi. Toisaalta vastaan on tullut myös hetkiä ja tilanteita, jolloin olen ollut rinta rottingilla edustaessani joitakin kotimaani arvoja, opetuksia ja tietämystä. 

Suomalaisuus latinalaisin silmin 

Tietenkin me suomalaiset erotumme suuresti katukuvasta vaaleudellamme ja vähän ujolla ja tarkkailevalla olemuksellamme. Useasti sinisilmäisyys ei ole vain ulkoinen piirre, vaan yksi jo kaukaa aistittava suomalaisuuden piirre. 

Meidät nähdään yltiöpäisen rehteinä ja kiltteinä ihmisinä, joita juuri näiden ”hyveiden” takia on helppo vetää vähän nenästä. 

Silti suomalaisia naisia pidetään ”kovina mimmeinä”, joita ei paljon miehet pyörittele. Tosin monesti käy niin, että latinalaiset miehet saavat meidät itsenäiset ja määrätietoiset suomalaisetkin loukkuun ja kalankoukkuun meille tottumattomilla huomionosoituksilla ja lempeillä puheilla. Varovaisen suomalaisnaisen sulamispiste voi olla korkea, mutta on silti ainakin olemassa. 

Suomi kartalla 

Pieni Suomi tunnetaan ihmeen hyvin Ecuadorissa, Kolumbiassa ja erityisesti elektroniikkaa  pursuavassa Venezuelassa. Boliviassa ja Perussa useimmiten helpotin lyhyitä keskusteluja kertomalla tulevani Venäjältä, joka tunnetaan suuruudestaan ja Neuvostoliiton ajoista lähes kaikkialla. Hauskaa on ollut, että Suomi ja Filippiinit sekoitetaan usein keskenään.

Nokia, The Rasmus, NIghtwish, HIM, Apocalyptica ja Kimi Räikkönen jatkavat Suomen keulakasvoina ja kulttuurilähettiläinä……minun rinnallani. 

Nyt koitan osoittaa suomalaista hyvyyttä, hauskuutta ja erinomaisuutta vielä täällä ollessani. Kutsun kaikki lattarit vastavierailulle Suomeen, jotta voimme pitää heitä hellin ja avoimin sylin Suomen suvessa, syksyn sävelmissä, talven tuiverruksessa ja kevään luonnon uudesti syntyvässä kauneudessa. 

Ollaan hyviä ihmisiä ja juoda vähemmän vodkaa. Täällä nimittäin tiedetään siitäkin! 

 Sarita FINlandesa

Vaikka matkallani en olekaan Argentiinaan asti, tuntuu siltä, että se on kumminkin tullut luokseni. 

Se on esittäytynyt mate-juoman, musiikin, hyvän kotiruuan, kummallisen, kuivan ja pisteliään huumorin muodossa. Ennen kaikkea se on tullut seuraani satojen ja satojen argentiinalaisten matkaajien muodossa, joihin olen saanut tutustua. Argentiina ei ole poistunut näkö- taikka kuuloetäisyydeltäni päiväksikään puolentoista vuotisen reissuni aikana. 

Latinalaisen Amerikan kiinalaiset 

Argentiinalaiset edustavat suurinta matkaajajoukkoa koko Latinalaisessa Amerikassa Erityisesti vuoden alussa, koululomien aikaan, tangon taikasointuihin ei voi olla törmäämättä. 

Muista matkaajista taikka lomailijoista poiketen argentiinalaiset yleisesti kulkevat suurissa, 5-15 hengen, ryhmissä.  Määrästä riippumatta heistä lähtee tuplamäärä ääntä ja elämää. 

Yleistä on myös, että argentiinalaiset lähtevät jossain vaiheessa elämäänsä kulkemaan läpi Latinalaisen Amerikan opiskellen musiikkia, kulttuuria ja muita elämän taitoja. Moni kokee matkailun olevan kuin sielunvaellus taikka kunnianosoitus kansallissankari Che Guevaralle. 

Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen erityisesti heidän vahva halunsa oppia ja kehittyä jatkuvasti. 

Liian lähellä ihoa 

Rehellisyyden nimissä välillä Argentiina on myös tullut liian lähelle, uppoutunut liian syvälle suomalaiseen herkkään päähän. Erinomaisina show- ja puhemiehinä heillä on tapana täyttää tila omalla olemuksellaan muiden jäädessä heidän katsomokseen. 

Jatkuva esitysten sarja ja äänten kilpailu on välillä osoittautunut väsyttäväksi ja tylsäksi. Keskustelutkin ovat tuntuneet yhdeltä kilpailulta, jossa ei ole ainuttakaan kuuntelijaa, pelkkiä puhelijoita vain. Olen henkilökohtaisesti tullut muutamia kertoja kohtaan, jolloin heidän erinomaisuutensa on kääntynyt heitä vastaan ja tuntunut raskaalta. 

Rakkaudella 

Kaikella rakkaudellani olen seurannut heitä. Välillä läheltä ja välillä hieman kauempaakin. 

Yli vuoden rinnallani on kulkenut oma pikku-Argentiinani, Vayu. Toiselle puolelleni sain hänen Buenos Airesista Venezuelan Isla de  Margaritasille lentäneen psykologi siskonsa  Marisan. Jotta Argentiinan varmasti aistisi paremmin, olemme majoittuneet tuttavien taloon, jotka tietenkin ovat myös argentiinalaisia vitsinikkareita ja  pizzan triplajuustolla syöjiä. 

 Suurennuslasi-tutkimus 

Olen pitänyt kirjaa argentiinalaisista ja jokseenkin tahtomattani tehnyt tutkimustyötä.  Olen tuntenut ylpeyttä tekemistäni uskomattomista havainnoista. Välillä suurta pettymystä, kun joku uusi argentiinalainen matkaaja on saanut kumottua yleistykseni. 

Totta tai ei….tässä muutamia henkilökohtaisia totuuksia: 

 -Jokainen argentiinalainen soittaa vähintään yhtä instrumenttia ja laulaa kaksisataa  argentiinalaista laulua. He soittavat taikka laulavat minimissään kolme tuntia päivässä, mieluiten hyvin myöhään iltasella tai kovin varhain aamulla. 

 -Argentiinassa ei ole ujoja. Jokainen itseään antisosiaaliksi luonnehtiva argentiinalainen  puhuu enemmän kuin suomalainen sosiaalinen tapaus. He ovat hyviä tarinankertojia ja värikirjan värittäjiä. Tarinoistakaan ei koskaan puutu värikynää.  

 -Argentiinalaiset tietävät parhaiten. Heitä on turha yrittää neuvoa taikka auttaa missään.  ” Mä kyllä tiesin sen jo”, on yleinen vastaus, sillä heidän ylpeytensä ja itsetietoisuutensa on avun hyväksymistä sata kertaa suurempi. Tosin on myönnettävä, että useasti he tietävätkin paljon ja lähes kaikesta. 

 -Argentiinaliset ovat uskomattomia sosiaalisten tapaamisten järjestelijöitä ja suhteiden solmijoita. Heidän yhteishetkensä tuntuvat suomalaisesta lähes festivaaleilta. 

 -Argentiinalaiset jakavat kaiken. Kuten mate-juomakulttuurissa, juoma jaetaan  kaikkien kanssa, jaetaan muukin materia. Ruokapöytään kutsutaan kaikki lähettyvillä olevat ja iltaolutpullo jaetaan kaikkien läsnäolijoiden kanssa. Tikkaria nuollaan muutama lipaisu kerrallaan ja lähetetään sitten eteenpäin. 

 -Argentiinalaiset ovat kovia kaikessa ystävällisyydessään. Heillä on suuri suu, joka vastaa lujasti sitä vastaan sanojille.  He ovat verbaalisti lahjakkaita, mikäli tämä lahjakkuus puuttuu, on se korvattu volyymilla. 

  BUenA ONda- HYvaA MeiniNKIa,
 kuten argentiinalaiset sanovat. 

  <3, SArIta