Opiskelija ostoksilla

En ole se tyttö joka on haaveillut omista häistään nelivuotiaasta asti tai pitänyt leikekirjaa keräten sinne vuosien varrelta ideoita prinsessapäivää varten. Aloin verkkaisesti suunnittelemaan niiden kulkua ja yksityiskohtia vasta silloin, kun päivä päätettiin, eli noin viisi kuukautta takaperin. Jokin ajatus häistäni on välkehtinyt pari vuotta sitten teemalla ekologisuus ja yksinkertaisuus, paikkana jonkun mökki, ruokana vieraiden tuomat nyytit ja sormuksina tatuoinnit. Häitämme juhlittiin viime viikonloppuna silti hieman muissa merkeissä.

Olen kuullut että morsiamet sairastuvat lähes järjestään enemmän tai vähemmän vakavasti hääpöpöön, joka saa toivomaan Akselin ja Elinan häävalssia ja kirjailtuja pöytäliinoja. Omani oli onneksi melko lievä, mutta ensimmäinen merkki hääpöpöstä oli, että halusin oikean sormuksen, paikalle muitakin kuin pelkkiä ystäviä (esim. sukulaisia), hääpaikaksi sellaisen missä on juokseva vesi ja mahdollisuus bändin äänentoistoon. Suunta vaihtui siis äkkiseltään hyvinkin perinteiseen kaavaan.

Häät ovat uskomattoman henkilökohtainen juttu ja niiden pitäisi kaikkien hääsääntöjen mukaan henkiä morsiusparin luonnetta mutta pysyä tiukasti häänormeissa. Muuten vieraat hermostuvat ikiaikaisten tapojen muuttamisesta. Summanmutikassa järjestetyt häät viestivät epäonnisesta tulevaisuudesta tai morsiusparin piittaamattomuudesta tulevaa liittoa kohti. Vai miksi muuten häitä on lupa arvostella ja vertailla muihin vastaaviin ja morsiuspari käy eron partaalla kun tavat eivät tunnu taipuvan omiin mieltymyksiin? Pitää olla kakku ja kahvi, pitää olla valssi ja puheet. Pitää olla kaikille jotakin ja juoma ja ruoka ja koristeet, puku ja kukat. Pitää kätellä, pitää kuvata, pitää meikata, kammata, kaasot ja bestmanit, kutsua sukulaiset ja avecit. Vielä hullummaksi mennään kun pitää olla hääleikit, karkit, samaa sävyä pöytäliina ja seinäkoristeet, pitää olla kuva paikallislehden sunnuntailiitteessä. Häiden pitää olla niin paljon, ettei moni uskalla mennä naimisiin ettei joudu järjestämään sirkusta kaupunkiin.

Mutta onneksi niiden ei oikeasti tarvitse olla yhtään mitään. Nykyään ihmiset menevät keskiyöllä naimisiin joukkovihkimisissä, järjestävät maistraatin jälkeen puistojatkot joihin kutsutaan tekstiviestillä, karkaavat ulkomailla tai järjestävät ne perinteiset juhannushäät koivuineen. Meillä suurin pelko oli ettemme viihtyisi omissa juhlissamme itse. Joku sanoi joskus aikaisemmin että häät järjestetään siitä velvollisuudesta että olemme olleet joskus muiden vaivalla järjestämissä juhlissa. No ei. Miksi elämän tärkeimmän päivän pitäisi olla jotain, minkä tekee vain muita varten?

Taivuttelimme ihmisten odotuksia perinteisistä häistä niin, että saimme päivästä sellaisen kuin itse halusimme. Meidän näköiset juhlat, kuten pitikin. Ei aivan niin ekologinen kuin pari vuotta sitten ajattelin, mutta en ole herännyt häiden jälkeiseen kulutuskrapulaan. Juhlat olivat melko pitkälle krääsättömät, manhdollisimman pitkälle lainatavaraan peustuvat, lähes täysin kasvisruokainen, parhaat bileet ja lämpöä täynnä vaikka illalla satoikin ja teltan reunoilta läikkyi välillä vettä. Elämäni paras päivä, valsseineen kaikkineen.