Koulukuulumisia Walesista

Olen ajatellut tätä bloggausta jo jonkin aikaa kirjoilla vuoraaman luolani sisällä, jonne aurinko onneksi ulottuu paistamaan. Työpöytäni yllä seinältä katselevat ystäväni, Bora Bora, pienten siskojeni maalaamat taideteokset ja juliste aurinkokunnasta, joka asettaa asiat perspektiiviin. 

Tahdon ensinnäkin kiittää kaikesta herttaisesta palautteesta, josta olen kirjoittajana hyvin kiitollinen. Tämä on toiminut henkilökohtaisena äidinkielen tuntinani joka viikko, kun olen huomannut tietokoneeni herjaavan mitä ihmeellisimmille lauserakenteilleni ja pohtimaan, että  mikä tässä nyt oikein on vikana.  On kuitenkin tunnustettava oleskelevani IB:n välittömässä läheisyydessä ja siksi joudun julistamaan kahden viikon bloggauskatkon alkavaksi. Eilen oli meille kohtalokas, tai ainakin historiallinen, päivä. IB:n  loppukokeet alkoivat täällä Walesissa kuten myös kohtalontovereillani Intiasta Italiaan ja Hongkongiin.

Tiedätkö sen tunteen, kun pitkän aikaa mielessä on häilynyt jokin suuri ja mahtava, ehkä pelottavakin asia koskien tulevaisuutta. Sen on aina kuitenkin onnistunut työntämään taka-alalle ja ajattelemaan: vielähän tässä on sen ja sen verran kuukausia jäljellä. Vaan enää ei ole kuukauttakaan. Kaikki minkä vuoksi olemme opiskelleet, valvoneet öitä ja vuodattaneet kyyneliä kulminoituu tulevina kahtena viikkona. Kaksi viikkoa menee Atlantic Collegessa samassa ajassa, kun kaksi päivää sen ulkopuolella. En ymmärrä miten tähän on tultu? Päivä päivältä kaikki pysyy samana, kuljetaan rutiinilla eikä mikään muutu. Kun nyt katson taakseni, kaikki on yhtäkkiä erilaista kuin kaksi vuotta sitten.

Kuluneella viikolla Suomen UWC- komitealla oli tiukat paikat, kun 135 hakijaa kilpaili kahdestatoista paikasta kansainvälisissä sisäoppilaitoksissa ympäri maailmaa. Päätökset tehtiin tehokkaasti maanantain haastattelupäivän jälkeen ja nyt on jo tiedossa kuka vastaanottaa auki jäävän paikan Atlantic Collegessa. On nostalgista katsella ja kuunnella omaa ykköstäni ja hänen palavaa innostusta uutta ”nollaa” kohtaan. En osaa ajatella ensi syksyä jolloin minun ei ole palattava takaisin, mutta tuttu iänikuinen UWC- sykli jatkaa kulkuaan. Ylioppilaslakkini on jo postissa, mekko ei vieläkään tiedossa. Palataan asiaan, kun kaikki tämä on ohi ja olen saavuttanut jokseenkin painottoman olotilan.

Ikkunan edustani on saanut keväisen vihreää täytettä härkäpavuista. Peittelin täplikkäät pavut multaan pari viikkoa sitten, kaadoin vettä päälle ja soitin niille musiikkia hyvässä uskossa. Puhumaan en sentään viitsinyt ruveta etteivät ihan hulluksi hipiksi nimittelisi. Palattuani pääsiäislomalta pavut olivat huonekaverini huolettomassa huomassa versoneet oikein kunnolla, vaikka hän olikin uhkaillut kastelevansa niitä oluella päästessään valvovan silmäni alta. Luulen hänen salaa puhuneen kasveilleni, vaikkei hän sitä myönnäkään. Aurinkoisia päiviä meillä ei ole liiaksi ollut, pääasiassa raskas pilvitäkki, jonka alla on raskasta hengittää ja sade, joka tekee ilmasta kevyemmän.

Kuluneella viikolla ohjelmassa on ollut monotonisen opiskelu-urakan lisäksi kuvataiteen opiskelijoiden loppunäyttely. He viimeistelivät kyseisen aineen loppuhaastatteluineen ja ovat nyt yhden aineen kevyempiä taakkansa kanssa. Näyttelyn mukana tuli valaistuminen siitä, kuinka entisessä elämässäni kaikki ystäväni tuntuivat olevan jollain tavalla tekemisissä taiteen kanssa, minä tietenkin mukaan lukien. Oli valokuvaajia, maalareita, sarjakuvapiirtäjiä ja graffitimaalareita, jokaiselle jotakin. Kaikilla oli tarve ilmaista itseään. Nyt vasta ymmärrän kuinka tärkeää se on; vähän niin kuin hengittäminen. Muistan sen vapauttavan olon, kun saa viimein teoksensa päätökseen ja irrottaa sen maalaustelineestä. Ikävöin suurta valkoista hyvin pingotettua paperia, maalien sekoittelua, taidehistoriaa. Oppitunteja joissa saattoi päästää irti kaikesta; akateemisesta stressistä, ihmissuhteista, maailman painosta. Kuvataiteen tunteja odotti aina kuin kuuta nousevaa. IB tuo tietenkin taiteeseen tietyn suorittamisen paineen ja täydellisyyden tavoittelun, jota ei ehkä muuten esiintyisi.

On myönnettävä, että lasken jo melkein päiviä kokeideni päättymiseen. Vatsanpohjaani kipristää jännityksestä, innostuksesta, odotuksesta. Olemme tulleet seuraavaan johtopäätökseen: mitä ahkerammin opiskelemme nyt, sitä autuaampi olo on jälkeenpäin kaiken ollessa ohi. Viikon alussa meille pidettiin luento teemalla ”Elämä Atlantic Collegen jälkeen”. Nauroimme kuullessamme aiheen. Mitä erityistä heillä muka olisi meille kerrottavana? Olen aikaisemmin kuullut ihmisistä, jotka masentuvat jätettyään taakseen IB:n työtaakan ja sen asettamat rutiinit. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka yksinäiseltä tuntuu nukkua ilman kolmea huonekaveria, siitä kuinka ahdasmielisiltä muut ihmiset voivat vaikuttaa UWC:n jälkeen, siitä kuinka mikään ei enää oikein vastaa huimia standardeja, jotka me olemme Atlantic Collegen avulla opiskeluillemme asettaneet. Tuollaisia asioita ei yleensä ajattele. Huomaan nyt, että vaikka toinen jalkani onkin jo ulkona pääportista, tulee lähtemisestä silti yksi tähänastisen elämäni vaikeimmista asioista.

Crumpets.

Viime keskiviikkona alkanut pääsiäisloma on tullut enemmän kuin tarpeeseen. Lähtiessäni pakkasin rinkan täyteen kirjoja ja ylimääräisen Ikea-kassin täyteen kansioita ja muistiinpanoja. Tavaran määrä tuntui vastaavan kuukauden matkavarustusta.  Motivoidaksemme itseämme ja toisiamme, kehittelimme loman ajaksi opiskelurutiinin. Tämä rutiini koostui aikaisin heräämisestä, kolmen tunnin opiskelurupeamista ja teetauoista. Loman loppua kohden vauhti kuitenkin hieman hiipui ja löysimme itsemme unohdetun huvin, television, parista. Sitä unohtaa helposti kuinka hauskaa ruuanlaitto, lehden lukeminen tai kokonaisen elokuvan katseleminen voi olla. On myönnettävä, että silmissä siintää jo kirkkaana kesäloman alku, ystävien ylioppilasjuhlat ja oman kodin rauha.

Vaikka kouluruokamme onkin uuden rehtorin myötä parantunut huomattavasti, on silti luksusta saada alusta loppuun itse valmistettua kotiruokaa. Elämyksen kruunasivat huonekaverini äidin itse kasvimaallaan kasvattamat vihannekset. Tauot kuluivat brittiläisen teen, norjalaisen ystäväni tuoman suklaan ja lähisupermarketista bongattujen Pandan lakujen kanssa. Lounastauolla vaelsimme läheiseen greasy spoon- kuppilaan, joka onneksemme tarjoili englantilaista aamiaista koko päivän. Muuten kuppilan ruokalista koostui lähinnä erilaisista juustolla kuorrutetuista, paistetuista asioista vahvan mustan teen kera. Raksamiehen brunssilla sitä jaksoikin sitten puuhailla iltaan asti ja olla tuottelias ihan vain loman kunniaksi. Mieleni on taas vallannut ymmärrys siitä, kuinka vähän aikaa meillä on jäljellä. Kaikki tuntuu jotenkin hyvin lopulliselta.

Lukunurkkaus.

Kuten ehkä arvata saattaa, elämä täällä on hiljaista. Kampuksella vaeltaessa ei ihmisiä näy, jokainen on piiloutunut omaan kirjojen ja muistilappujen valloittamaan nurkkaansa. Lounaalla ja päivällisellä on surkuhupaisaa huomata, kuinka päivän työskenneltyään ihmiset eivät edelleenkään pysty keskustelemaan mistään muusta, kuin jäljellä olevasta luku-urakastaan ja aikajanojen piirtämisestä, kylmästä sodasta ja soluhengityksestä ja Egyptin presidenteistä. Voikohan pää tulla jossain vaiheessa niin täyteen tietoa, että jos vahingossa kallistaa liikaa, tieto valuu ulos? Silti naureskelen ja yritän pinnistellä keksiäkseni jotain muuta puhuttavaa. Kevät on ainakin tulossa kovaa vauhtia. Läheiselle luomutilalle pääsisi mahdollisesti kesällä töihin. Kyllähän se elämä sieltä jostain pilkistää, valoa näkyy tunnelin päässä.

Tuntuu kuin olisin kadottanut kykyni keskustella mistään muusta kuin opiskelemisesta, kirjoista, opettajista, työnteosta, yliopistoista, tulevaisuudesta. Ne ottavat vallan niin puheessa kuin ajatuksissakin. Niin karulta kuin se kuulostaakin, elämässämme ei tällä hetkellä tapahdu mitään muuta. Tai oikeammin, emme anna millekään muulle aikaa tai tilaa, kitkemme turhanpäiväisyyksiä elämästämme kuin rikkaruohoja puutarhasta.

Täysipäiväinen opiskelu on puuduttavaa ja käy tylsäksi ajanmittaa. Alussa pursunnut into katoaa sillä sekunnilla, kun huomaat kuluttaneesi kolme iltaa yhteen historian kappaleeseen, kun jäljellä on ainakin kaksikymmentä. Tai ehkä silloin, kun huomaat laskeneesi matematiikkaa niin ahkerasti, että laskimesi vilkuttaa hälytysvaloa patterien vetäessä viimeisiään. Motivaation ylläpitäminen on taitolaji. Talossamme hoetaan toisille kannustuslauseita ja jaellaan myötätuntoisia katseita. Samanaikaisesti ykköset valittelevat kuinka heillä ei ole mitään tekemistä, eikä talossa ole ketään kenen kanssa laiskotella. Kakkoset ovat kaikki ryömineet nurkkiinsa minne ei aurinko paista. Yritämme kuitenkin parhaamme mukaan kirittää toisiamme. Todellisuus on, että loppukokeemme alkavat kuukauden kuluttua, eikä siltä tiedolta voi piiloutua minnekään. Pääsiäislomamme alkaa ensi viikolla, muttei siitäkään jaksa liikaa innostua. Mielen perukoilla pieni ääni muistuttaa, kuinka loma on kulutettava nenä kirjassa. Amerikkalaisiin yliopistoihin suuntaavat voivat sen sijaan huokaista helpotuksesta, sillä heidän koulunsa eivät vaadi tiettyjä arvosanoja toisin kuin brittiläiset yliopistot. Kateuden sävyttämät ajatukset valtaavat mielen, ja sitä ryhtyy pohtimaan josko sittenkin olisi ollut viisaampaa suunnata merten toiselle puolelle?

Yritän tällä hetkellä minimoida kulutukseni täysin, jotta rahaa jäisi säästöön kesän Intian matkaa varten. Suurimmat houkutukset itselleni ovat kahvi ja suklaa, joista luopuminen ei onneksi suurta tuskaa aiheuta. Bussilla olen matkustanut läheiseen kylään ehkä kerran näiden kahden vuoden aikana, ja erityisesti nyt ilmojen lämmetessä ja auringon helliessä pyöräily on enemmän kuin varasuunnitelma. Lukuvuosi lähestyy loppuaan hurjaa vauhtia, mikä tarkoittaa kuitenkin rahanmenoa vuosikirjojen, talon nimellä varustettujen huppareiden ja salaa himoittujen valmistujaismekkojen muodossa. Olen jo vaivihkaa suunnitellut perinnönjakoani nykyisille ykkösille, sekä toisella aivopuoliskolla katsellut asuntoja Lontoossa. Olen ottanut ensimmäiset askeleeni. Toinen jalkani on jo ulkona tästä paikasta.

Eilen aamunavauksessa meille paljastettiin uutinen: Israelin suurlähettiläs on tulossa vierailulle saattueineen, mustine autoineen ja henkivartijoineen. Vierailun kesto oli puoli tuntia. Turvallisuus syistä tätä ei voitu paljastaa kuin itse vierailupäivänä. Hän oli kuitenkin hauska mies mitä diplomaattisimpine lausuntoineen, joka oli ottanut aikaa täyteen ahdetusta aikataulustaan tullakseen puhumaan meille, tulevaisuuden toivoille. Tuntui omituiselta nähdä aseistautuneet vartijat ja pälyilevät turvamiehet, jotka eivät ollenkaan kuulu UWC:hen. Täällä eletään niin kaukana konfliktista kuin mahdollista, symbioosissa ihmisten kanssa, jotka ovat kaikki kuin suurlähettiläitä omalle maalleen.

Hollannin prinssin vierailusta kaikki ovat kuitenkin tienneet  jo kauan. Tänään hän kävi nostalgisoitumassa talossamme, huoneessa jossa hän vuosikymmeniä sitten tuskaili samojen asioiden kanssa kuin me nyt. Voin kuvitella, kuinka hänen seinäänsä varmasti koristi samankaltainen koeaikataulu. Ehkä hänen yöpöytänsä oli yhtä täynnä kirjoja ja muistiinpanoja kuin minun. Hiljalleen lähemmäksi hivuttautuvia loppukokeita ei enää noin vain heitetä mielestä. Sitä alkaa taas unohtaa perspektiivin ja ulkopuolisen maailman. On turvattava ihmisiin jossain kaukana täältä, mikä sen vaikeampaa. On jaksettava kuunneltava heitä ja todettava heidän olevan jälleen oikeassa. On ymmärrettävä, että kahvin ja suklaan kulutusta on joskus järkevä vähentää ja että on hyvä palata takaisin ruisleivän pariin. Ei pidä myöskään ihastua liikaa Pop Tartseihin tai lapsuuteni kiellettyyn hedelmään, hunajamuroihin. Omista valinnoistaan vastatessaan saa aina välillä muistutella itselleen kuinka ne weetabixitkin ovat ihan jees. Toisaalta täällä syömishäiriöistä on valitettavasti tullut jokapäiväinen ongelma. Niitä vastaan taistellessa onkin pidettävä järki tiukasti mukana. Enimmäkseen sitä tuntee kuitenkin turhautumusta, sillä toisen käytökseen ja mielenliikkeisiin on vaikea puuttua.

Viime viikon lopulla meitä irroteltiin taas arjesta taidefestivaalin avulla. Teemana oli itsensä löytäminen taiteen avulla ja mikä sen paremmin sopisikaan Kallion ilmaisutaidonlukiosta karanneelle. Kyllähän sitä nyt jokainen mielummin punoo tai huovuttaa koko päivän matikan ja historian sijasta. Heti päivän aluksi oli uskomatonta tanssia balilainen kecac-tanssi, joka kertoo tarinan hindujumala Hanumanin apina-armeijasta, yhdessä koko koulun kanssa. Ruokailua siivitti viidentoista minuutin lyhytversio Shakespearen Macbethista ja illalla tanssittiin kansantansseja Irlannista. Mistä muualta voi löytää jotain näin uskomatonta?

Kevään tuloa ei voi estää eikä tahdokaan, vaikka huonompi sää ehkä motivoisi kummasti hautautumaan kirjaston uumeniin. Ulkona kuljetaan shortseissa, aurinko houkuttelee hurjasti pyöräilemään sekä edullisen (2,4£!) Ben & Jerry’s- jäätelön ostoon. Torstaina, kun amerikkalaiset yliopistot julkistavat tuloksensa, olisi jäätelölle varmasti tarvetta ystävieni keskuudessa.