Katso mitä ostin

Ottaisin tämän, mutta vähän pitemmällä jakulla, kiitos! Rilsin syksyn jakkupuvussa on mukavasti klassisia piirteitä, jotka sopivat erityisesti pienihartiaiselle.

Maailmassa on joukko väitteitä, joita en suostu todeksi hyväksymään. Vaikkapa se, että naiset rakastavat shoppaamista. Eivät rakasta. Rakastamme omistamista. Omistamiseen tarvitaan ostamista, mutta siitä  haluamme selvitä mahdollisimman vaivattomasti.

Vai keskittekö jotain muita syitä brandeille ja kauppakeskuksille?  Brandi syntyy, kun tuotteella on selkeät lupaukset. Se kertoo minulle: tuo tuote täyttää tarpeeni. Säästän vaivaa ostamalla sen. Ostoskeskus taas säästää askelia keräämällä ostettavat yhteen paikkaan.

Saattaa tietysti olla niitäkin, jotka ostavat metsästämisen ilosta, mutta minä en kuulu niihin. Siispä on aika jokasyksyiselle tarvitsen takin, mekon, farkut, muutaman puseron ja miksei taaskaan ole minulle sopivia vaatteita -valitukselleni.

Näistä yhteishyva.fi -sivujen jutuista ammennan uskoa vaateostoksia varten. Niistä on varmasti hyötyä sinullekin.

Naisten pukeutumisen syystrendit 2010

 Farkut vartalon mukaan

Housupuku vartalon mukaan 

Laukut ja korut vartalon mukaan

Takki vartalon mukaan

Housun pituus vartalon mukaan

Mene kalaan!

Helsingin kesässä on mahdollisuus moneen – esimerkiksi hyväntekeväisyyteen. Kokemus on yksinomaan suosikkipojanpoikani (=toistaiseksi aino) ansiota. Sain nimittäin pariksi päiväksi lasten vahdin mieluisa pestin.

Kolmevuotias ei ole kovin haasteellinen vieras – kunhan hänelle järjestää vain unen keskeyttävää toimintaa. Toisena vierailupäivänä olimme jo Eläintarha-kunnossa. Elämys oli oikeastaan varattu kummeille, mutta hätä ei lue lakia.

Siis metrolla keskustaan. Se on pojalle  kestävä ihastuksen aihe: yllätyksiä täynnä, sellaisia kuin huuliharpun soittajia ja hatun tarjoajia. Seuraava tilaisuus filantropiaan tarjoutui Kaisaniemen metron ulostulotunnelissa. Se jäi hyödyntämättä. En pidä hanurinsoitosta.

Sokos Hotelli Helsingin nurkalla palestiinalaisäidin pikku tytär olisi niin halunnut hampurilaisen, mutta äidin rahat olivat tiukassa. Sydänhän siinä mummilta heltyi. Kassalla kävi ilmi, että aterioita tarvittiinkin  kuusi ja raha yösijaankin olisi tervetullut. En jäänyt odottamaan loppuseurueen kiitoksen osoituksia, vaan maksoin laskun ja poistuin paikalta.

Kauppatorilla ostimme jätskit.  Viittoilin omallani ja kops. Lokkihan se siinä. Pari siiven lehahdusta ja suklaaunelman suklaarouheet pyörivät kivipiirassa.

 Nälkäisten joukko odotti myös Korkeasaaressa – ampiaiset.

 Hyväntekijällä on hyvä mieli, sanotaan. Miksi minulla ei ole? Lehdistön vika, väitän. Ruokkimalla pari nälkäistä (vaikkakin roskaruoalla) houkuttelen lisää kerjäläisiä Suomeen. Pitämällä varomattomasti ruokaa Kauppatorilla opetan lokit entistä röyhkeämmiksi. Ampiaisparvet eivät sentään ole minun syyni. Niistä voi syyttää säätä.

Olisin voinut lyödä vetoa, että Puumalasta ei löydy kesäkuumalla paistolämpömittaria. Onneksi en lyönyt.

Syöminen on, kuten tunnettua, veneilijöiden harras harrastus juomisen ohella. Myrskyisät vedet ja merihirviöiden väistely edellyttävät että ravintopuoli on kunnossa. Pienessäkin pentterissä onnistuvat ihmeelliset asiat. Veneilijäystäväni Mervi tykkää paistaa kaalikääryleitä – niiden väsääminen on oivallista ajanvietettä, kun purjeet roikkuvat tuulen puutteessa tai päivän taival on taittunut odotettua ripeämmin eikä laiturilla ole muuta puuhaa tarjolla. Toinen ystäväni paistaa piirakoita.

Veneessä tarvitaan siis monenlaisia kapineita ja niiden määrä kasvaa suhteessa kokkien määrään. Yksi tuo pressopannun, toinen ei selviä ilman sauvasekoitinta, kolmannelle parmesanraastin on välttämättömyys.

Kun tuuli lepää, on veneessä aikaa rentoutua. Ystäväni rentoutuu paistamalla kaalikääryleitä. Minä nukun tai luen.

Puumalan rannassa huomattiin yhtä kaikki vielä yksi vakava puutos: veneestä ei löytynyt lihapaistomittaria. Poron fileen paistaminen  70 asteen optimilämpötilaan tuskin onnistuisi ilman sitä. (Kypsyysasteen määritteli tällä kertaa yhden ruokailijan raskaus eikä pelkästään kulinaristinen mieltymys.)

Olin valmis lyömään vetoa, että pikkuisesta Puumalan taajamasta ei heinäkuun helteessä lihalämpömittaria löydy. Onneksi en lyönyt. Mittari kuului kylän jokaisen, eli kolmen, ruokakaupan valikoimiin.  Parhaimmiksi pisti Sale, josta sai sekä perinteisen pistomittarin että digitaalisen version.

Jääpalakonetta veneessä ei ole. Harmi sikälikin, että ei ole tarvetta shampanja-coolerille. Sellainenkin olisi todennäköisesti Puumalasta löytynyt.

En juuri ui. Vesi on kylmää luonnossa ja epäilyttävää uimahallissa.

En juuri ota aurinkoakaan. Uskon nimittäin vahvasti kaikkiin ylenmääräiseen ruskettumisen väitettyihin seuraamuksiin ihon vanhenemisesta ihosyöpäriskiin. Näin ollen minulla ei juuri ole uimapuvulle tarvetta.

Vaan hulluus näyttää iskevän järkevimpäänkin, kun helle ei suostu helpottamaan ja merivedenkin lämpötila nousee lukuihin, jotka panevat epäilemään mittarin toimintaa. Santion raja-asemalla Kotkan saaristossa mittari esitti 29 astetta! Saimaan syväväylällä vesi oli sentään vähän viileämpää – vain 25-asteista.

Pakkohan näissä olosuhteissa on mennä uimaan. Omistan nyt siis sekä uimapuvun että jonkinlaisen rusketuksen. Reisiä  sentään piilottelin loman kaksi ensimmäistä viikkoa, mutta sitten tahdonvoiman viimeinenkin ripe haihtui auringon paahteeseen. Huh hellettä!

Mutta toivon silti, että tämä suvi jää mieleen ainutlaatuisuutensa vuoksi eikä ensimmäisenä paahteisten kesien jatkumossa.

Suosikkilapsenlapseni (=ainoa) tuli yökylään, mikä tarkoittaa merkittäviä muutoksia normaaliin ruokailurutiiniin. Pois grillimakkarat, metvurstit, sinihomejuustot, oliivit, cocktailkirsikat, kermaleivokset. Tilalle vähärasvaista jauhelihaa, luomumaitoa, banaania, lasten jogurttia.

Eihän siinä mitään, askeesia ja vastuullisuutta on meikeläisenkin hyvä aika ajoin kokeilla, varsinkin kun se on niin helppoa – lapsille kun näyttää olevan omat jogurtitkin.

Tai helpoksi sitä luulin, kunnes maistoin sitä turvalliseksi luulemaani jogurttia. Yäk! Äklön ylimakeaa, värjättyä sokerimössöä!

Kysyn vain, mitä järkeä on siinä, että lapselle ensin syötetään mautonta mössöä  ja kun on lupa tarjota maukkaampaa, tarjolle pannaan sokerilientä? Puuron päälle ei saa laittaa sokeria, mutta jogurttipurkkiin sitä saa mättää lusikkakaupalla ja purkin saa koristella  houkuttelevasti satukuvilla. Parhaassa tapauksessa kääreeseen painetaan askarteluohjeita. Sitten vietät  perheen kanssa sitä kuuluisaa yhteistä laatuaikaa rakentamalla possunaamaria sokerihumalassa häärivän perillisen kanssa. Voi vanhemmuuden riemua!

Herätkää, terveysintoilijat! Nyt tarvitaan äklötarra ylimakeiden tuotteiden kylkeen!

Sumuttaa, vetää nenästä, huulesta, höplästä, puhua palturia, vedättää, petkuttaa, pimittää, naruttaa, hönöttää, syöttää pajunköyttä, puijata, pettää, huijata, huiputtaa, puhua pötyä…

Rakkaalla lapsella on monta nimeä – ja tässä tapauksessa vielä enemmän, koska kyse on välttämättömyydestä.

Valehteluhan on sosiaalisen elämän liukaste ja katalysaattori. Sille perustuu maailmantalous ja sille perustuvat ihmissuhteet. Halumme uskoa valheisiin on yhteinen ja universaali – ajatelkaa vaikka automainoksia tai avioliittolupausta. Puhdas totuus on tylsä kumppani.

Vedättämiselle on kuitenkin useimmissa yhteiskunnissa hyvin selkeät puitteet. Pääsääntöisesti tiedämme, milloin joku puhuu totta ja milloin totuus on häilyvä viiva vedessä. Kovin yksioikoista! Palturin puhumisen voi kehittää toiseen potenssiin, siitä voi tehdä älyllisen leikin.

Tässä kovin triviaali esimerkki huiputtamisen jalostamisesta: kun toinen kysyy, onko sinulla leipää, vastaat: ei ole. Jätät mainitsematta, että sinulla on sämpylöitä, patonkia, karjalanpiirakoita, limppua… Pienellä harjoituksella olet mestari. Ja mikä parasta: tästä leikistä et hyödy älyllisesti vain sinä. Myös vastapuoli joutuu jumppaamaan harmaita solujaan ja fiksustuu.

Vaikka jo antiikin kreikkalaiset tunsivat tämän pelin ilot, on riskit silti syytä tiedostaa. Jos höplästä vetämisestä tiedät vain sinä itse, voi totuuden paljastuminen tuntua ikävästi perslihaksissa.

Kun otat koiran, hyväksyt sen, että todennäköisesti joudut kokemaan sen kuoleman.  Hetken koittaessa tätä tosiasiaa ei ole aivan yhtä helppo kohdata.

Meidän Venlamme kohtaaminen tuonpuoleisen kanssa alkoi varmasti paljon aiemmin kuin tiesimmekään. Vilkkaasta ja itsepäisestä koirastamme tuli entistä itsepäisempi. Aina linjoistaan tiukasti kiinni pitänyt koira alkoi lihoa. Voisiko syy olla dementia tai  kykenemättömyys muutokseen, kun ikävuodet lähentelevät 14:ää? Vai  voisiko koiralla olla kipuja?

Eläinlääkäri antoi diagnoosin - hyviä ja huonoja uutisia. Koiralla on kasvaimia. Ne voitaisiin leikata.

Vastassamme oli vaikea eettinen pulma. Leikatako vai eikö leikata? Leikkaus pidentäisi elinikää kuukausilla tai vuodella, parilla, mikäli kasvaimet eivät olisi pahanlaatuisia. Leikkaus antaisi ihmisille aikaa hyväksyä välttämätön, mutta mitä se vaikuttaisi koiraan, joka ei ole tottunut kipuun, haavojen hoitoon, tutkimuksiin eikä erityisesti rakasta edes kynsien leikkausta? Ratkaisu oli selvä vaikka ei helppo. Koiran ei tarvitse kärsiä, jotta meillä olisi parempi olo.

Koira tunnistaa perheen mielentilat. Vaikeinta olikin pitää tunteet kurissa – näytellä, että kaikki on kuten ennenkin, komentaa samalla äänenpainolla ja olla säälittelemättä.

Vuosien myötä rutiinikäyneillä tutuksi tulleen eläinlääkärin vastaanotolla kohtelu oli asiallisen kunnioittavaa. Venlalle käynti oli kuin normaali rokotuskäynti. Pidättelimme kyyneleitä, kunnes rauhoittava lääke torkahdutti koiran. Silittelyt ja kehut saattoivat lemmikin ikuiseen uneen.

Jonkin ajan kuluttua Venla palaa kotiin pienessä pellavapussissa ja pääsee edeltäjänsä Lotta-koiran ja lukuisin marsujen, hamstereiden ja gerbiilien kanssa saman kiven katveeseen. Venlan kerta toisena jälkeen siirtolohkareen alle kaivama kuoppa (s-n elukka, seuraavalla kerralla minä kyllä…) täytetään mullalla ja siihen istutetaan syksyllä narsisseja. Kukkapilven äärellä muistellaanVenlan edesottamuksia, kuten uskomatonta kykyä muistaa auki jäänyt ovi.

Elänlääkärin kassalla  silmä  kiinnittyi tuttuun virheään. Kas, on myös eläinlääkäreitä, jotka myöntävät Bonusta. Pieni muisto Venlasta tulee siis myös seuraavan asiakasomistajapostin myötä.

Ostan luomumunia. En maun vuoksi. En värin vuoksi. En oikeastaan edes eettisistä syistä.

Ostan luomua varotoimeksi – perheen nuorison rauhoittamiseksi. Omat lapsuuden omelettini vatkattiin mummon hoitamien kanojen munista – niiden onnellisina , maata rapsuttavien  ja ketun uhreiksi joutuneiden.  Sellaisia ei kaupunkilaisille (eikä varmaan enää maalaisillekaan, kyllä niissä sen verran puuhaa oli) ole enää tarjolla. Tarjoan siis tyttärilleni seuraavaksi parhaan vaihtoehdon: vapaan kanan munia, jotka on tuotettu luomurehulla – kuvitelman tyytyväisinä maata kapsuttavista kanoista.

Olisi nimittäinkatastrofi, mikäli nuoriso ryhtyisi munaboikottiin.  Mistä tehtäisiin letut, makaronilaatikot, kohokkaat, millä juhlittaisiin syntymäpäiviä? Sääliksi käy kananmuna-allergikkoja.

Tästä se lähti ja tämä on oppi - välineet kehittyvät.

Jestas, miksei kukaan ole sanonut, että osta hyvä ihminen uudet sukset. Sain uudet sivakkani tänään, ja voi veljet – alamäen vauhti vie puoliväliin vastamäkeä, jos ei pidemmällekin ja pienessäkin alamäessä saa vauhdin lykkimättä. Kuka olisi voinut kuvitellakaan!

Ensimmäisen kerran mentiin seuralaisen kanssa yhtä matkaa. No oli siihen muitakin syitä kuin luistavat menopelini. Kaveri oli vedellyt muutaman päivän ajan kolmanneksen pitempiä lenkkejä kuin minä, mutta samassa ajassa, joten hivenen hitaampitahtinen välipäivä oli tarpeen.

Toinen syy oli huolenpito. Latu oli melko jyrkkäprofiilinen, joten olisi voinut käydä niin, että tuoksahdan liukkailla suksillani kumoon.

Mutta pääsyy, arvelen, oli kuitenkin se,  että etenin uskomattomalla vauhdilla.

Tämä oli talven paras ostos. Jatkukoot Helsingin hiihtokelit vappuun!

Eilen kokeilimme Katinkullan kylpylän. On se vaan hyvä, että maapallon suunnittelijat keksivät veden, ja ihmiset saunan.

Talviloma, mikä ihana keksintö. Tänä vuonna vietän siitä osan Vuokatin Katinkullassa. Aurinko paistaa, hanget hohtavat, ihmiset ovat puheliaita, Heikkilän tilan (=latukahvila) munkit mainioita.

Katinkullan kylpylässä on seurallisen paljon väkeä. Rosso täyttyy illan suussa ruokailijoista. Toistaiseksi me olemme syöneet savuporokeittoa (mainiota) ja pizzaa. Omani, Formaggio, oli mainio. Aurinkokuivattua tomaattia, vuohenjuustoa, artisokkaa – aah.

Ihan ensimmäiseksi ostin uudet sukset, mutta hiihdän edelleen vanhoilla. Suksien ostaminenhan on ripeätä hommaa, mutta sitä en tiennyt, että täällä hiihtourheilun kodissa  ei noin vain kävellä kaupasta ulos, sivellä pitoa pohjaan ja lähdetä liikkeelle. Pohjat pitää esikäsitellä, mikä on noin kahden päivän ja useita työvaiheita sivältävä homma.

Ei ihme, että suksi ei ole luistanut. Mutta jatkossa luistaa.