Katso mitä ostin

Gangsterin oppipoika kuvaa äärimmäistä pahuutta kuulaan lyyrisesti. Kannattaa kokeilla. Pokkarin saa llähes ehden hinnalla.

Ostin kirjan.  Sorrun siihen valitettavan usein, vaikka työni puolesta saan luettavaa riittävästi myös ahmatille.  Mutta välillä sattuu niin, että on ilman kirjaa liikkeellä  ja jäisi pari minuuttia lukuaikaa. Silloin on syyt sortua impulssiostokseen. Yleensä ostos on klassikkopokkari.

Viimeksi kohdalle osui Doktorowin Gangsterin oppipoika, jo melkein klassikko. En ole kyseistä herraa juurikaan lukenut, ja pienen vilkaisun jälkeen tuntuu siltä, että hyllyssäni pölyyntyvä Kynämies saa jatkaa pölyyntymistään. Mutta Gangsterin oppipoika oli valonpilkahdus muuten aika synkeässä kirjasyksyssä. Sen teksti on kuin jalkahoidossa olisi. Tekee kipeää, mutta samalla on niin ihanaa.

Lukutahtini on tänä vuonna ollut tavallista maltillisempi. Osasyy on ajan puute, mutta pääsyy on valitettavasti se, että helmien löytäminen on vaikeaa. Top ten -listat ovat minulle hämmästyksen kauhistus. Miten ihmeessä huipulla voi keikkua jokin Dan Brown, jonka kirjoissa kieli on huonoa ja juoni toistaa itseään formularadan tarkkuudella? Matti Rönkä sentään sinne sopii. Harva osaa yhdistää suomalaisen elämänmuodon venäläiseen sielunmaisemaan niin nasevasti kuin hän.  Sanankäyttökin on mieltä hivelevää.

Mutta ei silti – lukekaa vain Dan Browninne ja Hirvisaarenne, jos se teitä viihdyttää. Parempi sentään lukea kuin katsella tosiTV:tä.

Kiitos lukijoille tästä vuodesta ja mahtavaa uutta vuotta!

Kirja-arvioni Gangsterin oppipojasta

Sininen moskeija on maineensa veroinen - ja pääasiassa miehien käyttöön tarkoitettu.

Ostin ex tempore -lipun Istanbuliin. Piti lähteä hiihtämään pohjoiseen, mutta säät houkuttivat tällä erää katselemaan toiseen suuntaan. Koska Hagia Sofia oli näkemättä ja lennot halpoja, oli päätös helppo.

Tämä kristikunnan aikoinaan merkittävin katedraali, sittemmin moskeija ja nykyisin museona toimiva rakennus on vaikuttava myös ulkoisesti mutta myös historialtaan. Harvassa paikassa on tapahtunut niin paljon merkittävää kuin siellä – tuskin edes Roomassa, jos oikein laskemaan ruvetaan.

Itse kaupunki on hämmästyttävän rähjäinen. Ei tarvitse pitkään arvuutella, miksi miksi saksalaisautot kootaan turkkilaisvoimin ja kebabravintolat alkavat peitota pizzeriat Euroopassa. Koettelemuksissa jalostettu elinvoima yhdistettynä köyhyyteen on oiva kimmoke maastamuuttoon.

Matkaopas varoitteli matkailijaa välttämään hölmäyksiä. Jotain olisi pitänyt muistaa itsekin, mutta muistutukseksi nyt teillekin: ei kannata nostaa maasta kengänkiillottajan harjaa. Kikkahan on maailman vanhin. Mutta kyllä meikäläisen kengät nyt kiiltävät. Ja samalla tuli annettua suoraan tarvitsijalle se summa, jolla muuten olisin ostanut vuohen afrikkalaiseen kylään. Mutta silti – seuraavan kerran pidän katseeni taivaanrannassa ja käteni taskussa enkä sorru uskomaan, että ulkomailla ystävällistä ihmistä kohdellaan muuna kuin hyväntahtoisena hölmönä.

Ostin kuukausikortin kuntosalille. Voi pyhät pieksut. Kauas on tultu niistä ajoista, kun hyvän tekosyyn keksiminen jumppatunnin välttämiseksi oli kuntoilulajeista se tärkein.

Syytän naisten lehtiä ja muotikuvastoja, joiden asettamat kauneusvaatimukset edellyttävät kiinteitä lihaksia myös “rouvilta”. Kun minä olin nuori, aikuiset naiset laittoivat itsensä kuosiin liiveillä. Me pilasimme kaikki polttamalla rintaliivimme (luojan kiitos, siihen en sentään ruvennut)ja julistamalla nuoruuden naiiviudella korsetit menneen maailman vempaimiksi.

Ja nyt elämä kostaa spinningin, kiertoharjoituksen ja punttien muodossa. Että hiki on ihanaa!

Tämän näköinen on hyvä hiivaleipä.

Luin tuossa Saran blogin Boliviasta, Astan syysvalituksen (erittäin aiheellisen!) ja Peten leipomiskokemukset. En voi olla hämmästelemättä ihmiselämän monimuotoisuutta ja toisaalta samanlaisuutta. Jokaisella on oma yksilöllinen elinympäristönsä, mutta silti on asioita, jotka ovat yhteisiä kaikille, esimerkiksi halu tulla rakastetuksi – ja halu syödä leipää.

Tuoreen leivän tuoksu on yksi maailman koukuttavimmista ja leivän leipominen yllättävän vaikeaa. Nostatat liian pitkään ja leivästä tulee lättänä. Nostatat liian lyhyen aikaa ja leivästä tulee kova. Nostatat liian nopeasti ja leivästä tulee hiivan makuinen.

Leivän leipomisessa on epäonnistumisen variaatioita masentavan paljon ja jos aikoo onnistua, on uhrattava aikaa. Leipäkirjani mukaan mikään leipä ei synny alle kuudessa tunnissa. Kunnon leipää saadaksesi joudut sitoutumaan sen tekemiseen viikoksi.

Ei siis ihme, että leipä ostetaan yhä useammin kaupasta. Mutta miksi, voi miksi keskivertokaupan leipävalikoima on niin surkean pehmeäkuorinen? Reissasin kesällä kuusi viikkoa eteläisiä vesiä, enkä missään osunut kauppaan, jossa ei olisi ollut samana päivänä leivottuja, rapeakuorisia sämpylöitä – niitä löytyi siitäkin satamapuodista, jonka muu tarjonta koostui muutamasta hapertuneesta sipulista, säilyketölkistä ja valikoimasta oluita ja viinoja.

Ollaanko me suomalaiset huonohampaisia? Vai eikö me vain välitetä?

Tytär muutti pois kotoa ja jätti ammottavan aukon vaatehuoneeseen. Loppuraivauksen jälkeen kävi selväksi itsellenikin se, mikä on muille ollut surullisen selvää jo kauan – minulla ei ole mitään päällepantavaa.

Tapaan valittaa vaatteiden ostamisen vaikeutta itsekseni ja joukossa. Ennakkoasenne oli marisevan pessimistinen tälläkin kertaa.

Mutta voihan ihmetys – puoli tuntia Helsingin keskustan Sokoksessa tuotti tulokseksi kauan kaivatut farkut, lutuisen tunikan, jossa on hauska röyhelöetumus, 80-luvulta tutun pitkän villapaidan ilman lepakkohihoja ja lisäksi pinkan poolo- ja t-paitoja.

Värisuorakin oli täydellinen. Mustaa joukkoa elävöitti tyylikäs harmaa. Tervetuloa syksy ja talvi!

Olisikohan tämä sen viime keväisen saa mitä haluat -kurssin tulosta?

Ostin HKO:n kausikortin. Elitististä, myönnän, mutta halpaa. Kuusi konserttia reilulla satasella, ja joulukonsertista sai kaupan päälle alennusta.

Onko sen oivempaa vastinetta verorahoille? Vajaalla kahdellakympillä ei missään muualla saa yhtä suurta taitajien joukkoa eteensä puurtamaan. Tältä kannalta kannattavampi harrastus taitaa olla vain ooppera.

Mutta miksi ihmeessä konsertit eivät voisi alkaa jo kuudelta seitsemän sijaan? Pääsisivät ajoissa kotiin niin soittajat kuin kuuntelijatkin.

Ai että miksi klassista musiikkia pitää verorahoin tukea? Hyvä syy ei taida olla se, että kuuntelijoiden pääjoukko edustaa hyvin koulutettuja, hyvätuloisia eli raskaasti verotettuja. Parempi syy on se, että klassinen musiikki aktivoi aivoja ja lisää älykkyyttä. Todennäköisesti jossain vaiheessa todennetaan sekin, että se vähentää dementiaa.

Iskisikö tällä nuijalla miehen? Ainakin sillä saa siistit ripset.

En ymmärrä meikkaamisen psykologista taustaa. Miksi läntisessä maailmassa feminiinit meikkaavat, maskuliinit eivät? Intiaanien sotamaalaus on helpompi ymmärtää – sillä peloteltiin ja naamioiduttiin, mistä taas naisten meikkaamisessa ei taida olla kyse.

En ymmärrä, mutta silti ostan ja käytän. Yksi perustarvikkeista on tietenkin ripsiväri, vaikka järjellä ajatellen se on kauneustuotteista omituisimpia.

Niin olennainen rispiväri on, että vaihdan laatua suunnilleen yhtä usein kuin kampaajaa. En koskaan, jos ei ole pakko. Vakiotoimittajani on Dior – kallis, mutta paakkuntumaton.

Viimeksi päädyin kuitenkin uutuuteen. Givenchyn Phenomen Eyes -ripsarin palloharja oli niin veikeä, että oli pakko kokeilla. Vempain muistuttaa mukavasti luolamiehen nuijaa. Kaipa sillä tyrmää 2000-luvulla miehen, jos se toimi naisiin kivikaudella.

Pienen opettelun jälkeen palloharja osoittautui varsin näppäräksi keksinnöksi. Käyttötapa on töpöttely. Väriaineen riittävyydestä en vielä tiedä, mutta tuntuisi, että pikkuiseen nuijaan ei nouse kuivumaan niin paljon ylijäämäväriä kuin pitempään harjaan.

Ainoan miinuksen tuote saa kestävyydestä. Sadesäällä siitä on tietenkin hyötyä, mutta reissuille on muistettava ottaa poistoaine matkaan.

En ostanut lippua Madonnan konserttiin. Asennevika estää megakonsertteihin osallistumisen. En ole tarpeeksi nöyrä. Minulle on turha kiukutella siitä, että en osaa laulun sanoja. En suostu hyppimään, tekemään aaltoja, taputtamaan lujempaa tai tekemään mitään muutakaan, millä tähdet egoaan pönkittääkseen kuulijoitaan kiusaavat. Olen lippuni maksanut ja paikalle vaivautunut. Käskeä saa vasta, kun esiintyjä on saanut minut lämpenemään.

On Madonna silti niin suuri maailmanihme, että ei sitä voinut kuuntelematta jättää, kun kuulemaan pääsi ilmaiseksi ja riittävän kaukaa – eli konserttipaikan vastarannalla kaverin veneessä. Siis kalakeitto kiehumaan, kiikari esiin ja nauttimaan upeasta kesäillasta, täysikuusta ja lavan mahtavan valoshown tyyneen merenpintaan luomasta taideteoksesta.

Ja pakko on myöntää: ämmällä on energiaa, karismaa ja tahdonvoimaa, joka välittyy vaikka välimatka hajottaa äänen ja estää näkemästä ne mahtavat reidet, joilla lehdet ovat rehvastelleet.

Sokos Hotel Puijonsarvesta löytyi hieno suihkuseinä.

Suomen kesässä ei voi sammakkomiehistä huolimatta tietää, mihin kohtaan ne harvat hellepäivät osuvat. Täällä on siis pakko päivystää toukokuun alusta syyskuun loppuun. Harmittaisi koko talven, jos kesän paahdehuippu osuisi juuri ulkomaanmatkan päälle.

Mutta eihän sitä koko kesää kotonakaan viitsi, tai mummon mökilläkään. Meikäläinen käytti loman viisi viimeistä päivää kotimaan rengasmatkaan. Edellisestä taisikin olla aikaa noin 25 vuotta. Silloin takapakissa oli teltta. Tällä kertaa hienosteltiin hotelleissa. Niin se elämä joskus palkitsee.

Matka vei itä-Suomeen Kuopio-Vuokatti-Ilomantsi-Joensuu- Outokumpu-Savonlinna -linjalle. Ihmeteltävää riitti, kun käytiin katsastamassa entiset leikkipaikat, kalajärvet, hiljentyneet koulut ja sukulaisten haudat.

Eivät turhaan sano, että maaseutu muuttuu. Pusikkoa on paljon aiempaa enemmän, mutta edistystäkin tapahtuu. Kirkonkylä- ja kuntakeskukset ovat huimasti siistiytyneet. Uusiksi maanmerkeiksi ovat nousseet ABC-toteemit. Sokos-hotellit on remontoitu. Vuokattiin on raivattu aivan mahdottoman iso kaivos. Yhä useammassa paikassa ymmärtävät, että munkkien on oltava paistotuoreita.

Mutta ei minun pitänyt maisemista puhua, vaan Kuopion Vanhan sataman yhden hengen kalakukosta. Hieno innovaatio ja oiva eväs sellaiselle, joka tykkää ruistaikinakuoreen kääritystä kalasta ja silavasta. Ja minähän tykkään. Terveysintoilija olisi vinkunut paria salaatinlehteä oheen ja hienohelma hivenen ohuempaa kuorta, mutta minusta annos oli konstailemattomuudessaan klassikoksi syntynyt, Savonlinnan torin omenapiirakoiden ja Ravintola Majakan muikkujen ja perunamuusin veroinen.

Savonlinnassa muikut kannattaa nimittäin syödä Majakassa. Näköalaa voi sitten ihailla muissa merkeissä. Asiantuntijuutensa ilmaisee kysymällä muikkujen kokoa. “Nyt taetavat olla enemmännii semmosia keskkokkoisia”, joutuu tarjoilija joskus valittelemaan, mutta riittävän usein kohdalle osuu sitouttava napakymppi: “Pieniä ovat”.

Ostin kompostorin. Edellinen sanoi sopimuksensa irti viime talvena. Suhde hiipui vähitellen. Alkuaikojen lämpöhuiput jäivät saavuttamatta, maatuminen hidastui, sisältö pyrki talvella jäätymään ja lopulta prosessi jämähti tyystin.

Ensi arvelin, että olkoon. Ruoantähteeni eivät varmastikaan heilauta maapallon ekologista tilaa suuntaan tai toiseen, vaikka ne päätyisivätkin kaatopaikalle.

Viherpiipertäjä-tyttäreni oli toista mieltä. Siispä sijoitin kompostoriin. Pihalla kypsentää rikkaruohoja Biolanin klassikko, korkea muovinen tönö, jossa lämpömittari kertoo, miten kuumina bakteerit käyvät ja jonka alaluukusta voi kopistella pois lähes valmiin mullan.

Yhteiselomme ei lähtenyt käyntiin aivan niin helposti kuin olin kuvitellut. Vehje on niin korkea ja kapea, että sekoittaminen on työlästä. Muutaman harjoitusviikon jälkeen uskon, että jätteet on syytä silputa pieniksi. Se nopeuttaa maatumistakin.

Nyt enää kinastelemme siitä, saako luita laittaa kompostiin. Poikani sanoo ei esteettisistä syistä.. Luut eivät näytä hyviltä kukkapenkissä. Tyttäreni perustelee asiaa etiikalla. Lihan syöminen ei ole oikein. Minä taas antaisin bakteerien kaluta luut puhtaiksi ja poimisin ne aikanaan, jos muistan. Mielipide asiaan on koirallakin. Sille multaan unohtuneet luut antavat yhden lisänautinnon niin ihanaan kukkapenkkien kaiveluun.

Taloudellisesti kannattavaa kompostointi ei taida olla, mutta onhan se niin mukavaa talvipakkasella ihmetellä, miten makki höyryää ja keväällä jaella pihan kasveille ihan itse tuotettua multaa. Mutta miksi nämä maaduttamisastiat ovat kautta linjan niin rumia?

Yhteishyvän Puutarhamaailman kompostointijuttu auttaa kompostoinnin alkuun.

Lisää kompostorista: www.biolan.fi