Hellaneuvos

Tuore Helsingin Sanomien julkaisema kysely koululaisten ruokamieltymyksistä paljastaa, että ykkösinhokki on maksalaatikko. Hieman varttuneempi ravitsemusintoilija komppaa, että maksalaatikkoa on syytäkin halveksua, koska se sisältää pääasiassa valkoista riisiä, hiilaripohjaista energiaa vailla mitään kehon kannalta hyödyllistä.

Omalta kouluajaltani muistan, että maksalaatikko oli aika kovassa kurssissa kilpaillen melko tasaväkisesti makaronilaatikon kanssa  Top 5 -sijoituksista. Sen aikaisessa aneemisessa ilmapiirissä, maksalaatikko sai vielä bonusta sisältämästään raudasta. Mutta nykyään osataan tämäkin vähätellä tiedolla, että maksan sisältämä rauta on tässä ruoassa huonosti imeytyvässä muodossa.  Näin katoavaista on maine koulurintamalla.

Vähittäiskaupassa kuitenkin maksalaatikko on edelleen sangen suosittu valmisruoka, jota myydään noin kolminkertaisia määriä verrattuna esimerkiksi makaronilaatikkoon, joka sijoittuu seitsemänneksi koululaisten suosikkilistalla.

Ruokalajien suosio vaihtelee paljolti myös sen mukaan, mihin viitekehykseen ne asettuvat. Terveellisyys voi olla positiivinen signaali joissakin ryhmissä, mutta kevyt, laktoositon tai luomu ovat enemmän tätä päivää.

Ruoka voi joskus joutua ihan vääränlaiseen viitekehykseen. Maksalaatikko kuului lapsuudessani jopa joulupöydän herkkuihin ja suhteeni siihen pysyi pitkään lämpöisenä.

Tilanne muuttui, kun perheeseemme tuli uusi jäsen lapinkoiran hahmossa. Rotuhan edustaa sinänsä oivaa luomuvalikoimaa, mahdollisimman jalostamatonta kantaa napapiirin leveysasteilta. Mutta ravintonsa suhteen koira oli sangen tarkka. Ei kelvannut mikään koiranruoaksi erikseen valmistettu eines. Piti olla kotiruokaa. Eikä siitäkään mikä tahansa. Broileri ja naudanliha kelpasivat jotenkuten, mutta sianliha, jopa sikanauta jauhelihamuodossa, jäi lautaselle. Eli koiralle piti ostaa omaa lihaa, jos muu perhe söi possua. Mutta maksalaatikkoa koiramme rakasti, ja olisi syönyt vaikka joka päivä.

Maksalaatikko jäi sen jälkeen kyllä meidän perheessämme vähemmälle huomiolle. Ei niin, että sitä olisi halveksittu, mutta aina löytyi muitakin vaihtoehtoja. Ehkä näin on käynyt jossain muusakin perheessä.

Suomessa on muuten melkein yhtä paljon rekisteröityjä koiria kuin koululaisia. Vielä riittää tutkittavaa.

Olin joskus siinä uskossa, että lasten makutottumuksia voi kehittää suunnitelmallisesti. Omat lapseni saivat jo vuoden ikäisinä totutella erilaisiin soseutettuihin mössöihin, jossa oli käytetty niin valkosipulia kuin erilaisia yrttimausteitakin. Otimme uusiin ruoka-aineisiin ns. kahden lusikallisen lähestymistavan. Eli ensimmäisessä maistuvat vain ennakkoluulot, mutta toisessa alkaa jo tuntea miltä jokin oikeasti maistuu.
Hyvinhän se tuntui toimivan ainakin esikoisen kanssa. Kaikki tarjottu osui ja upposi ihan mallikkaasti.
Toisen lapsen myötä teoriapohja alkoi hieman murentua. Tyttäremme osoitti jo nuoresta pitäen, miten vahva on naisen tahdonvoima. Erityisesti hänen inhonsa kohdistui banaaneihin, huolimatta kaikesta suitsutuksesta, jota kyseinen ravintoaine sai hyvää tarkoittavien ravitsemus- ja kasvatusoppineiden taholta. Ei auttanut argumentointi, ei uhkaus eikä lahjonta. Jotkut asiat ihminen vain itse tietää parhaiten eikä kanta ole muuttunut miksikään vuosien varrella.

Mutta joskus ihmisen kyky oppia toisten kokemuksista on hämmästyttävän suuri. Kun määrätietoisesti koulittu jälkikasvumme vihdoin päiväkodissa pääsi ravitsemukselliseen normaaliympäristöön, supistui syötäväksi kelpaavien ruokien lukumäärä hyvin nopeasti. Jäljelle jäivät enää kalapuikot, muusi, pasta ja jauheliha.
Olimme nyt kohdanneet vertaisryhmätuen. Se on joukkovoima, joka ohjaa vääräoppiset oikeaan karsinaan ja antaa pysyvän tuloksen. Sen edessä vanhempien itsekkäät kasvatukselliset pyrkimykset ovat pieniä ja vähämerkityksellisiä.

Olen ollut huomaavinani, että tämä logiikka pätee yhä useammalla elämänalueella. Meidän aikamme osaa kyseenalaista asiantuntijat. Me ratkaisemme visaiset ongelmat itse. Kun meitä on riittävän monta, olemme oikeassa.
Pitäkää te muut molemmat lusikkanne!

Joulun muistoihin liittyy usein ruoka. Maut ja tuoksut, jotka helposti yhdistää koettuun tunnelmaan ja tuttuihin kasvoihin. Mutta jäävätkö aina mieliin ne parhaat hetket, vai erottuvatko sitenkin herkemmin sellaiset muistot, jotka aika on päässyt kultaamaan?

Nuorena aikuisena vietin kerran ns. perheettömän joulun, jolloin olimme silloisen tyttöystävän kanssa kutsuneet tuttavapariskunnan aattona syömään. Vaikka tapa oli muuten traditioista poikkeava, olimme kuitenkin kattaneet pöydän kaikilla perinteisillä jouluherkuilla kinkkua ja kalkkunaa myöten.

Olin tekemässä kinkulle punaviinipohjaista kastiketta, johon olin varannut pullon, siihen aikaan melko suosittua, halpaa, unkarilaista Mavrud-nimistä viiniä. Merkillä ei ole tässä yhteydessä mitään merkitystä paitsi, että vieraamme olivat tuoneet mukanaan itse rakkaudella tekemäänsä glögiä. He olivat keittäneet mausteet viinissä tiivistyneen täyteläiseksi, ja valuttaneet lämmintä rommia sokerin läpi terästykseksi, kaataakseen lopulta keitoksensa käsillä olevaan tyhjään pulloon – joka sekin sattui olemaan merkkiä Mavrud.

Heidän saapuessaan otin vastaan pullon ja asetin sen keittiön työpöydälle. Ryhdyin viimeistelemään kastikettani kinkunpaistoliemellä ja punaviinillä, kun joulun tutut tuoksut neilikan ja kanelin huumaavina höyryinä ampaisivat kattilasta nenääni. Jukoliste, väärä pullo!

No, kastike meni uusiksi, ja glögiä juotiin hieman vähemmän. Mutta ihan uteliaisuuttamme maistoimme myös kinkkua tällä eksoottisella glögivivahteella. Sen oli kyllä makuelämys, joka ei ole päässyt unohtumaan, joskaan ei myöskään toistumaan.

Pitäisikö tästä oppia jotain?

Joku viisaampi, saattaisi kenties ymmärtää, että hommat kannattaa tehdä valmiiksi keittiön puolella ennen kuin vieraat saapuvat. Minä opin, että hyväkin raaka-aine voi mennä hukkaan väärässä seurassa. Ja ystävät oppivat, että perhejoulu saattaa sittenkin olla parempi vaihtoehto.