Kylään Vasilinsaarelle
elokuu 28, 2010
Vasilin saari on osa Pietaria… tai oma erillinen alueensa aivan kaupungin keskustan tuntumassa. Siellä asuvat ihmiset puhuvat meidän saaresta, minun saaresta, pitävät aluetta ainoana mahdollisena paikkana asua Pietarissa. Siellä on kaikkea mitä arkielämässä tarvitsee. Tunnelma on omansa, mutta Pietarin voi kuitenkin myös aistia täällä voimakkaasti. Vierailija usein tutustuu saaren itäosan majakkapylväiden koristamaan aukioon ja harvemmin ehtii kyläillä pidemmällä, kaduilla ja linjoilla.
Tytöt Vasilinsaaren etelänpuoleisella rantakadulla - vastarannalla Pietarin keskustan rakennuksia.
Viime viikolla vietimme vapaa-aikaamme tällä Pietarin saarella. Ikään kuin tapoihin jo kuuluisi pohtia paikan ominaispiirteitä, sillä jälleen joku mainitsi pitävänsä alueesta kovin ja haluavansa asua siellä. Vaikka arkkitehtuuriltaan paikka saattaa muistuttaa muita kaupungin keskustan alueita, ei se jostain syystä tee siitä niiden kaltaista. Kadut ovat vehreiden puiden reunustamia, talvella taasen lumisateen jälkeen niiden oksat muuttuvat valkoisiksi, kävelykadulla paikalliset istuvat penkeillä, terasseilla ja käyvät ostoksilla pienissä liikkeissä. Kaduilla on rauhallista ja alue on raikas veden sitä ympäröidessä joka puolelta ja joka puolelta tulevan raikastavan tuulen vuoksi. Rantakaduilla autoja kulkee vilkkaasti, mutta sisällä niitä on vähän. Ihan kuin saarella olisi oma elämänsä.
Kaupungin perustaja Pietari Suuri alkoi rakennuttaa tätä aluetta kolmisen sataa vuotta sitten. Hän suunnitteli tekevänsä saaresta kaupungin keskuksen ja ensimmäinen rakennus olikin Pietarin ensimmäisen kuvernöörin Alexandr Menshikovin palatsi etelän puoleisella rantakadulla. Varsin tyypillistä saarelle ovat sen linjat eli kadut. Omaperäisellä tavalla aina kaksi linjaa muodostaa yhden kadun eli 27 linjasta tulee 13 katua. Alun perin Pietari Suuri suunnitteli rakentavansa nämä kanaaleiksi, aivan kuten Venetsiassa!
Kävelykadulla tapaa useimmiten ainoastaan paikallista väkeä.
Tänä päivänä Vasilin saari on haluttua asuinaluetta, siellä on lukuisia pari-kolmesataa vuotiaita rakennuksia, viime vuosikymmeninä rakennettuja ja uusia rakennetaan edelleen. Alueella ikänsä eläneet tuttavani kertovat asumisen saarella olevan ihanaa, he ovat keskellä Pietaria, mutta toisaalta eivät ole, täällä heillä on rauhallista, viihtyisää ja kesäisin siltojen nouseminen eristää alueen niin, että hetkeen sinne ei pääse kukaan. He aistivat saaren erityisen ilmapiirin. Linjoilla ja rantakaduilla yksinkertaisesti on vain ihana kävellä.
Pysytään Vasilinsaarella vielä ensi kerralla, katsotaan mitä siellä voisi tehdäkään…
Ansku
Hei, Elina
onpa mukava lukea blogiasi. Tästä nautin jatkossakin:), en edes tiedä miten tänne eksyin, aloin etsiä ihan toista blogia vapaaehtoistyöstä, ehkäpä hyvin valittu otsikkosi, Kylään Vasilinsaarille sai minut uteliaaksi (valkenee myöhemmin).
Olen käynyt Pietarissa, entisessä Leningradissa ja Moskovassa useinkin Neuvostovallan aikana, viimeksi vuonna 1989. Pietarhovi, rakennusarkkitehtuuri – Venetsian sielu, ruoka ja ystävälliset ihmiset jäivät mieleen. Aina oli mielessä lähteä katsomaan “uudistunutta” Pietaria, mutta aina aika vei toisaalle. Keväällä 2008 (todellakin 19 vuotta myöhemmin) osallistuin työpaikan kehittämisseminaarimatkalle, joka järjestettiin Pietarissa. Kaikki oli etukäteen järjestetty tapaamisineen ja kuljetuksineen ja tuli samanlainen olo kuin ennen turistimatkoilla – mihinkään et yksin päässyt. Erityisesti varoiteltiin, että kukaan ei sitten lähde yksin hortoilemaan mihinkään. Ok. teatteri, ravintola ja yrityskäynnit olivat loistoa tarjoiluineen, mutta kaipasin itse sitä vanhaa, mitä olin aiemmin kokenut – normaalia liikkumista metrossa, toreilla ja kujilla.
Sitten tärppäsi – näin ilmoituksen avoimen ammattikorkeakoulun kurssista Venäjän kieli ja kulttuuri. Joku vanha minussa heräsi ja ei muuta kun kurssille, tärppinä oli tietenkin se, että kurssiin sisältyi neljän päivän matka Pietariin. Kurssilaiset olivat pääasiassa matkailualan opiskelijoita, joten oletinkin luvassa olevan rentoa ja ennakkoluulotonta porukkaa (kuten olikin). Lukioaikana käymäni lyhyt venäjä palautui osittain mieleen kertaustunneilla, mutta sitten ymmärsin palvelukulttuurin muuttuneen ja pärjäsin englannin kielellä. Joskin täytyy tunnustaa, että venäjän kielellä sai parempaa palvelua ja pääsi venäläiseen ytimeen. Kurssilaiset olivat ihmeissään kun uskalsin ostaa metrossa kulkevalta kaupustelijalta 50 ruplan hintaisen suurennuslasin – käyttökelpoinen silloin, kun ei aina jaksa kaivaa silmälaseja kassista lähilukua varten.
Sitten se Pietari avautui, useita hotellivierailuita, kuten Astoria, jonka loiston olin nähnyt jo neuvostovallan aikana, ihanat kahvilat herkkuineen, Verikirkko ympäristöineen ja useat hääparit, valokuvaussessiossa, metrolla liito muualle kuin Nevski Prospektille, normaalien kansalaisten joukkoon, kuten Sadovajalle, torille ja tavallisiin myymälöihin.
http://www.photoforum.ru/photo/428618/index.en.html
Sunnuntaina lokakuun alkupäivinä tutustuimme Vasilinsaarella, tai oikeastaan sen vieressä olevaan hotelli Vasilievskyyn. Koko saari kylpi auringossa ja nipistin itseäni, että onko tämä totta, tavoitin tällä matkalla sen minkä luulin kadonneen toukokuun matkalla. Onneksi ei kadonnut, kansa on edelleen suolakurkku ja valkosipulikansaa, tsesnok, löysin Moskova-hotellin Prismasta, mutta en mistään sanakirjasta. Parasta herkkua on kokonaisina marinoidut valkosipulit – ne eivät haise. Opas kertoi Venäjän historiaa en edes muista millä kielellä, mutta selvää sain. Haaste, joka jäi – on Pietarin etnografinen museo, haluan nähdä sen aidon saamelaisen noitarummun, joka on historianopettajani mukaan siellä esillä.
Lämmin kiitos Elina – niin ihanan sunnuntai-aamun sain viettää blogisi seurassa. Nyt lähden synttäreille – ja kerron tästä mukavasta blogi-kohtaamisesta myös muille asiasta kiinnostuneille, mm. eläkkeelle jäänyt historian lehtori on jo myyty
Ystävällisin terveisin
Ansku
Älä pelkää Pietaria
Hei Ansku,
Kiitos mukavasta palautteestasi!
Ihmisiltä tosiaan kuulee, kuinka kaupunki onkaan muuttunut heidän 60-90-luvuilla tekemänsä ensimmäisen matkansa jälkeen. Mutta eikö ole ihanaa, kuinka tietyt perinteet silti säilyvät – kuten mainitsemasi suolakurkut ja valkosipulit sekä vielä vaikkapa juomapuheet ja vitsien kertominen illanistujaisissa.
Liittämässäsi linkissä on valloittavia kuvia Pietarista! On totta, että matkoilla sitä haluaa myös tutustua paikkoihin, joissa on niitä paikallisia ihmisiä ja menoa. Sadovajan alueen lisäksi myös aiheena ollut Vasilinsaari on hyvin pitkälle yksi tällainen.
Mukavaa jatkoa ja hetkiä Pietarin tunnelmien kanssa!
Elina